"Nyt uskaltaa unelmoida"

Kirjaimellisesti voin todeta, että iso kivi on vierähtänyt sydämeltä. Sain eilen lääkäriltä niin hyviä uutisia, kuin tässä tilanteessa voi. Eräs ihana ystäväni (joka on käytännössä täysin samassa elämäntilanteessa kanssani, ja on joutunut käydä omaa kamppailua elämästään yllättävän syöpädiagnoosin myötä) sanoikin minulle osuvasti ja viisaasti: "Nyt uskaltaa unelmoida." Se on tismalleen noin. Uskaltaa unelmoida ja elää vieläkin enemmän. Uskaltaa ennen kaikkea luottaa huomiseen ja tulevaisuuteen.

Täytyy vielä hieman avata tuota ystäväni ja minun tarinaa. Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, niin olemme molemmat joutuneet kokemaan kauheita (lähes samoja) asioita heti vauvan syntymän jälkeen. Olemme joutuneet taistelemaan henkemme puolesta ja pelkäämään pahinta. Niin käsittämätön sattuma. En pysty vieläkään ymmärtää tätä kaikkea todella tapahtuneeksi. Meillä on muutenkin elämässä ollut pelottavan paljon yhtäläisyyksiä. Kun minun sairastuminen selvisi, olisin niin toivonut, että edes silloin hänen elämänsä olisi mennyt eri suuntaan. Kohtalo päätti kuitenkin toisin, meitä molempia koeteltiin oikein kunnolla. Vihdoin kuitenkin tuntuu, että voi hengittää vapaammin meidän molempien puolesta. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää valoisalta. Olemme taistelijoita, selviytyjiä. Suojelusenkelit ovat suojelleet meitä ja meidän perheitä. Haluan uskoa, että niin ne tulevat suojelemaan jatkossakin. <3

No palataanpa sitten vielä noihin eilisen tunnelmiin. On vaikea yrittää muotoilla, miltä tuntuu istua lääkärin edessä ja odottaa hänen "tuomiota". Siinä tilanteessa on jotenkin täysin avuton ja epävarma olo. Tuntuu, että sydän lyö hurjaa vauhtia ja ei oikein kunnolla saa edes happea. Puhuminenkin on vaikeaa, eikä oikein saa sanotuksi asioita, joita haluaisi sanoa. Mitään järkeviä lauseita ei saa muodostettua. Lääkäri kysyikin heti minun astuessa sisään, että miten voin. Vastasin, että ihan hyvin, kai? Mikä ihmeen vastaus se oli? Siinä tilanteessa en todellakaan voinut hyvin. En edes kai -lisäyksellä. Minua heikotti ja voin pahoin. Hyvä, että en pyörtynyt.

Joka tapauksessa olo oli huono, mutta lääkärin uutiset olivat hyviä. Magneettikuvista nähtiin, että kasvaimen poisto oli sujunut suunnitellusti ja onnistuneesti. Paikkausainetta näkyi kuvissa ja nekin oli siellä ihan niin kuin pitikin. Uutta leikkausta ei tarvita ja minulla ei ole mitään hätää. Se pieni pala, mikä sinne jäi, saa olla siellä. Edelleen kasvaimen suhteen jäi sama epävarmuus kuin aiemmin. Vieläkään ei tiedetä täysin varmaksi mikä/mitä se on. Kuitenkin on täysin varma tieto, että se ei ole mitään pahanlaatuista. Todella helpottavaa (mutta outoa), että lääkäri pystyy sanoa noin, vaikka sitä ei ole tunnistettu. No luotan täysin asiantuntijoihin. Kuitenkin minulle tärkein tieto on se, että hätää ei ole ja tilanne on näin kunnossa. Voin jatkaa elämää entiseen malliin, ilman pelkoa huomisesta.

Tuntui todella hienolta, kun lääkäri näytti jopa vihreää valoa raskauden suhteen. Jos tulisin raskaaksi tultaisiin tilannetta ehdottomasti seuraamaan tarkemmin. En kuitenkaan halua ajatella uutta raskautta (ja enhän voi edes tietää tuleeko se koskaan onnistumaan), ennen kuin saan täyden tiedon, että se on turvallista ja samaa ei tapahdu uudestaan. Lääkäri lupasi vielä olla yhteydessä ja ilmoittaa kuukauden päästä, jos ja kun kasvain olisi silloin tunnistettu. Hän sanoi tekevänsä työryhmänsä kanssa kaiken sen eteen, että se selviäisi.

Kun lääkäri oli kertonut kaikki nämä hyvät uutiset, minä tulin huoneesta pois todella helpottuneena. Olo oli kuin uudestisyntynyt. Sen jälkeen kerroin miehelleni kaiken niin hyvin kuin muistin. Tämän jälkeen mentiin nauttimaan kakkukahvit kahvilan sairaalaan. Oli myös pakko ostaa kotiin tytölle pehmolelu muistoksi tältä reissulta. Hän oli koko ajan ajatuksissani. <3 Tällaisen tiedon jälkeen minulla oli käsittämätön voittajafiilis. En ole kuolemansairas. Tuntui, että mikään ei voi minua pysäyttää. Koko automatkakin meni kuin siivillä.

Kotiin päästiin ja sama onnellisuus jatkui, kunnes utelias luonteeni pääsi valloilleen. Lääkäri puhui kasvaimen mahdollisuudesta olla jonkin sortin autoimmuuni tulehdus ja tällöin kyseessä ei siis olisi varsinainen kasvain (jos ymmärsin oikein?). Pakkohan sitä oli lähteä googlettamaan. Laitoin hakusanat tulehdus + aivot. Ja miten siinä kävi? No huonosti. Sieltä löytyi artikkeleita aiheesta. On kuulemma olemassa kahta eri tulehdusta aivoissa ja molemmista seuraa väistämättä kuolema. Tämä sai hetkessä todella huonon olon, meinasin oksentaa. Otin puhelimen ja soitin asiasta heti. En voinut jäädä tämän tiedon kanssa olemaan. Sain järkevän ja todella rauhoittavan vastauksen: "Sinulla ei ole hätää. Sinulla ei ole tällaista tulehdusta. Se mitä sinun aivoistasi löydettiin ei ole googlen hausta löydettävissä. Sinun tapaus on harvinainen ja sellaista vastaavaa ei sieltä tule löytymään." Tuo olisi pitänyt jo itsekin tajuta. Minulle on jo niin monessa eri paikassa sanottu tuota samaa useaan otteeseen. En kuitenkaan voinut itselleni mitään. Oli valtavan kova tarve ja halu löytää jotain tietoa tuosta tulehdus vaihtoehdosta. Oli pakko etsiä itse tietoa. Tämän jälkeen tein tietoisen päätöksen itseni kanssa, että en enää googleta. Se, minkä lääkäri sanoo, sen uskon. Muu ei ole tarpeellista. Tuo oma selailu aiheuttaa vaan turhaa huolta ja epävarmuutta. Se huoli ja epävarmuus onneksi väistyi heti tuon puhelun päätyttyä.

Eilisestä on päällimmäisenä suuri kiitollisuus. Olen vapaa unelmoimaan ja elämään. En tiedä miten vieläkään voin kiittää sitä lääkäriä tarpeeksi. Hän ei tiedä miten paljon tämä kaikki minulle merkitsee. Hän on minun sankari ja pelastaja. Ihailen ja arvostan häntä suuresti. Olisi ollut mukava sanoa hänelle nämä ajatukset, mutta siinä sekavassa olotilassa en osannut oikeasti sanoa mitään fiksua. Lopussa sain kuitenkin (muistaakseni) sanottua, että kiitos, olit mahtava ja olet edelleen. Jälkeen päin ajateltuna on kai sekin ihan hyvin sanottu. Sanoin sen, minkä siinä hetkessä pystyin.

Unelmoikaa ja uskokaa itseenne, elämä kantaa tavalla tai toisella! <3