Maraton

Takana on nyt kirjaimellisesti maraton. Tuskaisia ja iloisia hetkiä monen tunnin edestä. Kyyneleitä ja hikeäkin. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on taas jäänyt paitsioon. Mistä oikein on kyse?

Täällä ollaan vietetty pitkä tovi (=maraton) tv-sarjan parissa. Syke-sarjan uudet jaksot tulivat areenaan katsottaviksi heti vuoden alussa 1.1.2017. Kaikki jaksot on nyt katsottu yhdessä mieheni kanssa. Kyseinen sarja on kolahtunut ainakin minuun ja kovaa. Se on vaan älyttömän hyvä. Ja vieläpä suomalainen. Uskomatonta. Eikö näitä voi tulla vaan lisää ja lisää? Se on niin koukuttavaa ja haluaa aina vain katsoa seuraavan jakson...

Maraton sujui hyvin banaanin, jäätelön ja itsetehdyn kinuskin kanssa :)

En aio tässä tietenkään tehdä minkäänlaisia juonipaljastuksia ja yritän olla mahdollisimman vähän kertomatta tapahtumia, joita sarjassa tulee vastaan. En kuitenkaan pysty olla kertomatta omia tuntemuksia, joita sarjaa katsellessa heräsi.

Tällä kertaa katsojana minulla oli aivan uudenlainen perspektiivi. Omat henkilökohtaiset kokemukset, jotka koin vasta vähän aikaa sitten. Oma raskaus ja synnytys. Oma diagnoosi aivokasvaimesta. Oma leikkaus. Oma sairaassaolojakso. Oma toipumisjakso. Se teki sarjasta katsomisen vieläkin intensiivisemmäksi. Se tuntui jotenkin aidommalta ja todemmalta. Se kosketti enemmän. Moneen kertaan itkin ja olin niissä samoissa tunnetiloissa kuin aiemmin.

Oli pelottavaa (ja välillä jopa erittäin ahdistavaa) katsoa, kuinka sarjan Marleenan tarina etenee. Oli käsittömäntä, kuinka läheltä se liippasi omaa tarinaani. Tosin hänen tilanteessa aivokasvain löydettiin jo raskaana ollessa. Kuitenkin siinä oli niin paljon samoja juttuja, että huhhuh. Pystyin joissain tilanteissa täysin samaistumaan hänen kokemuksiinsa. Se meni ihon alle.

Kun ahdistus ja pelko oli suurimmillaan, halusin lopettaa katsomisen. Oli jotenkin huono olo eikä halunnut nähdä mitä tapahtuu. Mies ymmärsi ja ilmeisesti koki samalla lailla kanssani, koska ei vastustellut. Päätettiinkin, että pidetään tauko. Ajattelin jopa hiljaa mielessäni, että en varmaankaan pysty katsoa tätä kyseistä kautta loppuun. En halua tietää mitä tapahtuu. Kuitenkin pienen hengähdystauon jälkeen minulle tuli parempi olo. Aikaa oli kulunut tarpeeksi ja olin muuttanut mieleni. Minä todellakin halusin jatkaa katsomista ja nähdä seuraavankin jakson. Kyllä minä kestän, sattui siinä mitä tahansa. Ja siinä sitä sitten taas oltiin. Istuttiin miehen kanssa sohvalla. Katsottiin monta jaksoa putkeen. Eilen illalla meni sitten se viimeinenkin jakso.

Suuri harmi, että kaikki on nyt katsottu. Tahtoisi vielä nähdä lisää. No onneksi niitä voi katsoa areenasta uudelleen ja uudelleen. Saatanpa niin hyvin tehdäkin. Ja vaikka katsoessa välillä tuntui pahalta, olen todella tyytyväinen, että jatkoimme katsomista. Kaikkia tunteita, pelkoa ja ahdistusta yms., sai käytyä läpi sarjaa katsoessa. Se tuotti itselle näin jälkikäteen helpotusta. Se teki hyvää.

Kaikki yhdessä läpikäydyt vaikeudet ja heikot hetket ovat lähentäneet minua ja miestäni. Hassua, mutta jollain tavalla tuntuu, että myös tämä sarjan katsominen lähensi meitä entisestään. Katsoessa kokemukset palautuivat niin elävästi mieleen. Olen aina tiennyt, että rakastan häntä ja haluan viettää hänen kanssaan loppuelämän. Se kirkastui minulle vieläkin lisää (jos edes niin voi käydä). Haluan olla hänelle hyvä. Haluan tehdä hänet onnelliseksi. Haluan rakastaa. Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Se ei ehkä tunnu siltä vaikean tai pahan hetken sattuessa, mutta niin se vaan on. Elämä kantaa, tavalla tai toisella.

Follow my blog with Bloglovin