Aikamoinen viikko

Taas on viikko loppusuoralla. Mies lähti töihin ja vauva nukkuu ulkona vaunuissa. Tämä viikko onkin taas ollut melkoinen. Alkuviikosta käytiin 4kk neuvolassa, jossa oli myös lääkärin tarkastus. Tytöllä kaikki hienosti. Pituutta 62,6 cm ja painoa 7015 g. Meillä on jo iso ja reipas tyttö. :) Keskellä viikkoa minäkin kävin lääkärin kontrollissa, joka sai aikaiseksi sekavia tunteita. Loppuviikosta oltiinkin koko perhe vauvauinnissa. Viikko piti sisällään paljon ainutlaatuisia ja onnellisia hetkiä, mutta myös surua ja murhetta.

Mennään aluksi niihin onnellisiin tunnelmiin. Tällä viikolla naapuriperheeseen syntyi pikkuinen prinsessa. Saimme hänestä kuvan ja hän oli kerrassaan hurmaava. Sydän pakahtui taas siitä tunteesta. On se vaan niin älyttömän hienoa, kun pieni vauva syntyy maailmaan. Ollaan ikionnellisia ja kiitollisia, että ollaan saatu se kokea. Sekin on upeaa, että naapurustossa ja ystäväpiirissä on samanikäisiä leikkikavereita. Minä arvostan myös sitä, että saan jakaa kokemuksia muiden äitien kanssa. On hienoa, että voi pyytää apua ja vinkkejä muilta samassa tilanteessa olevilta. On myös hauska huomata, että yhä enemmän ja useammin huomaan soittavani omalle äidilleni. Soitan ja varmistelen asioita ehkä liiankin usein. Myös whatsupp keskustelu käy kuumana. On se vaan jännä, että äiti vaan aina tietää kaiken ja osaa auttaa.

No nyt sitten toisiin tunnelmiin. Voisin taas hieman kertoa, että missä mennään tässä omassa tilanteessa. Keskiviikkona oli lääkäri sisätautien puolelle, endokrinologille. Hänen kanssaan käytiin pitkä ja joskin myös raskas keskustelu.

Olen tsempannut itseäni siihen, että haluan parantua täysin. Olen ajatellut ja toivonut, että keho alkaa toipumaan hyvin leikkauksen jälkeen. Olen vielä nuori ja sisukas, se varmaan auttaa tässäkin asiassa. Olen käynyt labroissa, jotta nähdään mikä tilanne on. Lääkärin tuloksien perusteella paranemista ei ole tullut. Oma hormonituotanto ei ole siis vieläkään lähtenyt käyntiin. Tällä hetkellä olen edelleen vakavasti sairas, minulla on aivolisäkkeen vajaatoiminta. Lääkärin mukaan on hyvin epätodennäköistä, että minun oma hormonituotanto tulisi koskaan palautumaan. Näin ollen, joudun elää lääkkeiden varassa koko loppuelämäni. Ne takaavat minulle elimistömme elintärkeiden hormoneiden saamisen. Toki olin kuullut jo heti leikkauksen jälkeen, että näin voisi käydä, mutta en sitä oikein silloin ajatellut silti lopulliseksi. Mutta näin se nyt on. Luojan kiitos on olemassa nämä lääkkeet. Mutta kyllä se silti on surullista. Tekisin mitä vaan, että saisin terveyteni takaisin.

Kävimme läpi lääkärin kanssa myös minusta otettuja magneettikuvia. Siinä oli kuvia sekä ennen että jälkeen. Hurjaa touhua. Suurin osa kasvaimesta saatiin todella poistettua keskeltä päätä. Yritin kuunnella rauhallisena, kun hän puhui. Hän näytti kuinka vaarallisessa paikassa kasvain on ollut. Hän kertoi kuinka pieni virhe voisi tapahtua ja se olisi henki pois. Tämänkin olin tiennyt, mutta kun hän sen vielä sanoi ääneen, sisällä myllersi. Itku ei ollut kaukana. Pidätin kuitenkin ja kuuntelin. Hän sanoi, että nyt jatkossa seurataan tilannetta ja katsotaan ettei kasvua ala tapahtua. Hän myös sanoi niin kuin asia on, että jos uudestaan mennään leikkauspöydälle on hyvin todennäköistä, että aivolisäkkeeseen tulee lisää vaurioita. Eli käytännössä pitää harkita tarkkaan, että onko leikkauksesta enemmän haittaa kuin hyötyä. No aika näyttää. Ja edelleen odotetaan sitä patologin lausuntoa, että minkälaatuinen kasvain on kyseessä. Se tässä ratkaisee paljon jatkon kannalta.

Kun pääsin sairaalasta kotiin, menin heti takki päällä sohvalle. Täytyi istahtaa. Muserruin ja itkin. Minun aikani ei ole vielä lähteä täältä. Toivon, että en oikeasti enää joudu uudestaan siihen leikkauspöydälle. Ja toivon, että kasvaimen laatu saadaan selville ja se ei ole vaarallista. Toivon todella, että kaikki menee hyvin. Oli ihanaa, että mieheni oli kotona ja oli heti tukenani. Hän kuunteli ja halasi tiukasti. Tyttö nukkui silloin päiväunia, oli hyvä purkaa tunteitaan ulos. Kun hän heräsi pidin häntä tiukasti sylissäni. En halunnut päästää irti. Siinä hetkessä unohtui taas kaikki muu. Se on taianomaista.

Nyt tyttö ääntelee vaunuissa. Lopettelen kirjoitusta. Tyttö nyt haettu ulkoa ja hän istuu sylissäni. Tämä jos joku auttaa todella jaksamaan vaikeinakin hetkinä. Sanat ei riitä kuvaamaan tätä rakkautta. Voimia viikonloppuun kaikille!