Elämä on Lahja

Kohta on kulunut jo viisi kuukautta rakkaan esikoisemme syntymästä. Olen selaillut vanhoja kuvia kännykästä suurella rakkaudella ja haikeudella... Jokaisen kuvan kohdalla ihmettelen, kuinka pieni nyytti hän oikein oli. Lisäksi kaiken kokemani jälkeen pysähdyn yhä useammin miettimään, kuinka suuri ihme ylipäänsä on, että hän on syntynyt maailmaan.

Ajattelin kirjoittaa läpi oman synnytyskokemukseni. Ensisijaisesti kirjoitan tämän itselleni muistoksi, mutta myös muut, joita asiaa kiinnostaa, niin saa ja kannattaa lukea. Minulle synnytyksestä jäi hyvät kokemukset, vaikka epiduraalin sainkin turhan myöhään. Lääkärit jälkikäteen ovat pitäneet synnytystäni todellisena ihmeenä. Päässäni olleen kasvaimen vuoksi oma hormonitoimintani oli käytännössä täysin lakannut. Jostain ihmeestä synnytys kuitenkin lähti kuin lähtikin käyntiin.

Odotusaika oli kokonaisuudessaan aivan ihana (tietenkin poissuljen loppuraskauden: näön sumentumiset ja päänsärkykohtaukset). En kärsinyt ylimääräisestä turvotuksesta, enkä myöskään suuremmasta pahoinvoinnista. Paino nousi n. 16 kiloa kokonaisuudessaan. Pystyin liikkumaan koko raskausajan ja huolsin kehoa lepäämällä kunnolla. Myöskään vauvan potkut eivät olleet kivuliaita. Nautin suunnattomasti olostani (vaikka olin iso, kun mikä) ja jännitin hyvällä tavalla vauvan syntymää. Muistan, että valmistauduin synnytykseen ajattelemalla sitä kovana urheilusuorituksena. Jälkeenpäin sitä ei kyllä todellakaan voi verrata edes siihen. Muistan myös kuinka malttamattona sitä mietti, että minkäköhän näköinen pikkuinen sieltä on tulossa. Annoimme mieheni kanssa vauvalle odotusaikana nimeksi Lahja, vaikka sukupuolta ei vielä edes tiedetty.

4 kuukautta vauvan syntymään ja ajattelin, että tästä ei voi maha enää kasvaa...

Viikko laskettuun aikaan...

SYNNYTYSTARINAA

Viikko ennen laskettua aikaa huomasin, että pikkuhousut olivat yön jälkeen oudosti märät. Soitin keskussairaalaan ja sanoivat, että seuraa tilannetta ja ei ole akuuttia hätää. Jatkoin normaalisti arkea ja vauvakin liikkui mahassa entiseen tapaan. Huomasin kuitenkin, että seuraavana päivänä sama juttu ja sitä seuraavana (ei ollut pissaa eikä valkovuotoa). Ihmettelin, mutta annoin asian olla. Sitten lasketun päivän aamuna, yöunien jälkeen herättyäni n. puoli 7, huomasin, että oli tullut hieman verta. Soitin heti uudestaan ja kerroin, että viikon on tullut mystistä "vettä" ja nyt myös verta. He käskivät tulla näyttäytymään sairaalaan. Syötiin kunnon aamupala miehen kanssa, otettiin sairaalakassi ja lähdettiin matkaan.

Vähän yli kahdeksan päästiin sairaanhoitajan tutkittavaksi. Vauvan sydämenlyönnit oli normaalit ja minunkin vointi hyvä. Hän näki piuhojen avulla, että nyt minua supistaa ja kysyi, että tunnenko? En kyllä siinä vaiheessa ollut tuntenut yhtään supistusta tai jos olin, niin en ollut mieltänyt niitä supistuksiksi... Sitten hän otti tikulla näytteen, josko minulta olisi tihkunut lapsivettä. Tikun mukaan se ei ollut sitä. Sairaanhoitaja teki vielä sisätestin ja oli sitä mieltä, että kyllä se kuitenkin sopisi lapsivedeksi. Hän kutsui lääkärin, joka tutki tilanteen tarkemmin.

Lääkärin testin mukaan mystinen vesi oli lapsivettä. Lisäksi hän näki, että olin jo 2 senttiä auki, synnytys oli siis alkamaisillaan. Koska lapsivettä oli tihkunut jo viikon ajan, kertoi lääkäri, että synnytys tullaan käynnistämään, jos se ei itsestään käynnisty. Meidät ohjattiin käytävään odottamaan hakua osastolle. 

Käytävällä istuessa tunsin useaan otteeseen selän puolella vihlontaa. Niitä tuli vähän väliä. Piti lähteä jaloittelemaan, koska ei tuntunut hyvältä olla paikallaan. Ne oli supistuksia. En ollut tajunnut, että ne voi tulla myös selän puolelle. Olin jotenkin luullut, että ne tulee alavatsan kohdille. Ihme kyllä, synnytys alkoikin käynnistyä aivan itsestään.

Noin 11 aikaan sain sairaalarannekkeen ja oltiin osastolla. Silloin oli juuri lounasaika ja pystyin syömään kunnon annoksen hyvällä ruokahalulla (onneksi!). Ruokana oli mitäs muuta kuin nakkikastiketta. :D Sen jälkeen ruoka ei sitten enää maistunutkaan... Saatiin huone, johon siirryin sängylle makaamaan. Supistuksia tuli koko ajan säännöllisesti, mutta vielä melko harvakseltaan. Mies mittasi aikaa ja hieroi alaselkääni aina supistusten ajan. Otin myös lämpötyynyn avuksi, joka ainakin minun tilanteessa helpotti oloani.

Huoneessa kävi aina säännöllisesti kätilö ja hänen mukana kulkeva kätilöharjoittelija. Supistusten voimakkuutta ja tiheyttä seurattiin. Välillä tehtiin myös alatutkimus, jonka suoritti kätilöharjoittelija. Tästä olen jälkeenpäin vähän hämilläni, koska hän ei kertaakaan alatutkimuksen aikana saanut edes sitä lääkärin 2 sentin aukenemista tulokseksi. Olin siis supistellut, mutta avautumista ei olisi tapahtunut ollenkaan. Se tuntui turhauttavalta. No neljän aikaan tapahtui kuitenkin selkeä parannus, kun kävin vessassa. Silloin kaikki loput lapsivedet tuli. Tästä alkoikin sitten paljon tiheämmät ja kivuliaammat supistelut. Mies hieroi ja minä ähisin. Edistystä ei kuitenkaan tässäkään vaiheessa kätilöharjoittelijan mukaan tapahtunut. Itse kuitenkin tunsin, että kyllä tässä nyt synnytys on hyvässä vauhdissa. Muistan, kuinka vaadin saada jotain kipulääkettä. Ilmeisesti jonkin sortin lihasrelaksantin sain heiltä siinä vaiheessa, muuta ei sitten keretty antaa...

Noin puoli kahdeksan aikaan minua lähdettiin viemään synnytyssaliin, koska vauvan sydämen äänet alkoivat aina supistusten aikana heiketä huomattavasti. Olin huolesta sekaisin ja muistan, että olin tosi väsynyt ja täysin uupunut. Synnytyssalissa kätilö oli aikomassa tehdä sisätutkimusta, kun totesi ihmeissään, että täällähän näkyy jo vauvan pää. Hän tokaisikin: "Hyvä ettet ollut synnyttänyt vauvaa vessan pönttöön". Olin aiemmin kertonut, että koko ajan oli "kakkahädän" tunne ja olin juuri ennen saliin siirtymistä käynyt vessassa.

Käytännössä heti paikalle hälytettiin anestesialääkäri, joka antoi epiduraalin. Kaikki kipu hävisi hetkessä. Tunsin supistukset enää todella heiveröisesti. Oli aluksi vaikea enää tunnistaa, milloin supistukset tuli. Yritin aina niiden aikana ponnistaa. Muistan, kuinka välillä olimme mieheni kanssa kahdestaan synnytyssalissa. Kätilö lähti hetkeksi toiseen huoneeseen. Huusin hädissäni miehelleni, että vauva tulee just nyt ulos, paina sitä nappia. Niin siinä sitten kävikin, että hyvin nopeasti (15 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen) kello 21.05 terve Lahja saapui maailmaan. Lahja oli 3386 grammaa ja 49 senttimetriä. Kaunein vauva maailmassa, meidän ikioma tyttömme <3 Minut valtasi välittömästi suuri rakkaus, kiitollisuus ja onnellisuus tästä pienestä. Olo oli erilainen kuin koskaan aiemmin. Väsymys ja uupumus katosi kuin tuhka tuuleen. Olin sillä hetkellä ja tulen aina olemaan tämän pienen tytön äiti. Yksi suurimmista unelmistani oli käynyt toteen, sain suurimman Lahjan koko maailmassa. Elämä todella on Lahja. Suurin Lahja kaikista, isolla ällällä <3 

Vauva syntyi tiistai-iltana ja pääsimme kotiin torstai-iltana. Sen jälkeen alkoikin meidän perheen yhteinen taival uudessa kodissamme. Sellainen taival, jota en olisi voinut koskaan kuvitella tulevani eteen... Muistot ovat ihanimpia ja kauneimpia ja samalla myös kauheimpia ja synkimpiä, mitä ikinä olen kokenut.

Tällainen ihana muisto on tallella. Mummu sai aamulypsy kiertueelta onnittelut Lahjalle. <3

Nyt kohta viiden kuukauden jälkeen voin todeta, että päivääkään en vaihtaisi pois: "Rakastin sinua eilen, rakastan sinua tänään, rakastan sinua huomenna ja tulen aina rakastamaan" <3 

The most beautiful thing on the earth <3

"Nyt uskaltaa unelmoida"

Kirjaimellisesti voin todeta, että iso kivi on vierähtänyt sydämeltä. Sain eilen lääkäriltä niin hyviä uutisia, kuin tässä tilanteessa voi. Eräs ihana ystäväni (joka on käytännössä täysin samassa elämäntilanteessa kanssani, ja on joutunut käydä omaa kamppailua elämästään yllättävän syöpädiagnoosin myötä) sanoikin minulle osuvasti ja viisaasti: "Nyt uskaltaa unelmoida." Se on tismalleen noin. Uskaltaa unelmoida ja elää vieläkin enemmän. Uskaltaa ennen kaikkea luottaa huomiseen ja tulevaisuuteen.

Täytyy vielä hieman avata tuota ystäväni ja minun tarinaa. Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin, niin olemme molemmat joutuneet kokemaan kauheita (lähes samoja) asioita heti vauvan syntymän jälkeen. Olemme joutuneet taistelemaan henkemme puolesta ja pelkäämään pahinta. Niin käsittämätön sattuma. En pysty vieläkään ymmärtää tätä kaikkea todella tapahtuneeksi. Meillä on muutenkin elämässä ollut pelottavan paljon yhtäläisyyksiä. Kun minun sairastuminen selvisi, olisin niin toivonut, että edes silloin hänen elämänsä olisi mennyt eri suuntaan. Kohtalo päätti kuitenkin toisin, meitä molempia koeteltiin oikein kunnolla. Vihdoin kuitenkin tuntuu, että voi hengittää vapaammin meidän molempien puolesta. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää valoisalta. Olemme taistelijoita, selviytyjiä. Suojelusenkelit ovat suojelleet meitä ja meidän perheitä. Haluan uskoa, että niin ne tulevat suojelemaan jatkossakin. <3

No palataanpa sitten vielä noihin eilisen tunnelmiin. On vaikea yrittää muotoilla, miltä tuntuu istua lääkärin edessä ja odottaa hänen "tuomiota". Siinä tilanteessa on jotenkin täysin avuton ja epävarma olo. Tuntuu, että sydän lyö hurjaa vauhtia ja ei oikein kunnolla saa edes happea. Puhuminenkin on vaikeaa, eikä oikein saa sanotuksi asioita, joita haluaisi sanoa. Mitään järkeviä lauseita ei saa muodostettua. Lääkäri kysyikin heti minun astuessa sisään, että miten voin. Vastasin, että ihan hyvin, kai? Mikä ihmeen vastaus se oli? Siinä tilanteessa en todellakaan voinut hyvin. En edes kai -lisäyksellä. Minua heikotti ja voin pahoin. Hyvä, että en pyörtynyt.

Joka tapauksessa olo oli huono, mutta lääkärin uutiset olivat hyviä. Magneettikuvista nähtiin, että kasvaimen poisto oli sujunut suunnitellusti ja onnistuneesti. Paikkausainetta näkyi kuvissa ja nekin oli siellä ihan niin kuin pitikin. Uutta leikkausta ei tarvita ja minulla ei ole mitään hätää. Se pieni pala, mikä sinne jäi, saa olla siellä. Edelleen kasvaimen suhteen jäi sama epävarmuus kuin aiemmin. Vieläkään ei tiedetä täysin varmaksi mikä/mitä se on. Kuitenkin on täysin varma tieto, että se ei ole mitään pahanlaatuista. Todella helpottavaa (mutta outoa), että lääkäri pystyy sanoa noin, vaikka sitä ei ole tunnistettu. No luotan täysin asiantuntijoihin. Kuitenkin minulle tärkein tieto on se, että hätää ei ole ja tilanne on näin kunnossa. Voin jatkaa elämää entiseen malliin, ilman pelkoa huomisesta.

Tuntui todella hienolta, kun lääkäri näytti jopa vihreää valoa raskauden suhteen. Jos tulisin raskaaksi tultaisiin tilannetta ehdottomasti seuraamaan tarkemmin. En kuitenkaan halua ajatella uutta raskautta (ja enhän voi edes tietää tuleeko se koskaan onnistumaan), ennen kuin saan täyden tiedon, että se on turvallista ja samaa ei tapahdu uudestaan. Lääkäri lupasi vielä olla yhteydessä ja ilmoittaa kuukauden päästä, jos ja kun kasvain olisi silloin tunnistettu. Hän sanoi tekevänsä työryhmänsä kanssa kaiken sen eteen, että se selviäisi.

Kun lääkäri oli kertonut kaikki nämä hyvät uutiset, minä tulin huoneesta pois todella helpottuneena. Olo oli kuin uudestisyntynyt. Sen jälkeen kerroin miehelleni kaiken niin hyvin kuin muistin. Tämän jälkeen mentiin nauttimaan kakkukahvit kahvilan sairaalaan. Oli myös pakko ostaa kotiin tytölle pehmolelu muistoksi tältä reissulta. Hän oli koko ajan ajatuksissani. <3 Tällaisen tiedon jälkeen minulla oli käsittämätön voittajafiilis. En ole kuolemansairas. Tuntui, että mikään ei voi minua pysäyttää. Koko automatkakin meni kuin siivillä.

Kotiin päästiin ja sama onnellisuus jatkui, kunnes utelias luonteeni pääsi valloilleen. Lääkäri puhui kasvaimen mahdollisuudesta olla jonkin sortin autoimmuuni tulehdus ja tällöin kyseessä ei siis olisi varsinainen kasvain (jos ymmärsin oikein?). Pakkohan sitä oli lähteä googlettamaan. Laitoin hakusanat tulehdus + aivot. Ja miten siinä kävi? No huonosti. Sieltä löytyi artikkeleita aiheesta. On kuulemma olemassa kahta eri tulehdusta aivoissa ja molemmista seuraa väistämättä kuolema. Tämä sai hetkessä todella huonon olon, meinasin oksentaa. Otin puhelimen ja soitin asiasta heti. En voinut jäädä tämän tiedon kanssa olemaan. Sain järkevän ja todella rauhoittavan vastauksen: "Sinulla ei ole hätää. Sinulla ei ole tällaista tulehdusta. Se mitä sinun aivoistasi löydettiin ei ole googlen hausta löydettävissä. Sinun tapaus on harvinainen ja sellaista vastaavaa ei sieltä tule löytymään." Tuo olisi pitänyt jo itsekin tajuta. Minulle on jo niin monessa eri paikassa sanottu tuota samaa useaan otteeseen. En kuitenkaan voinut itselleni mitään. Oli valtavan kova tarve ja halu löytää jotain tietoa tuosta tulehdus vaihtoehdosta. Oli pakko etsiä itse tietoa. Tämän jälkeen tein tietoisen päätöksen itseni kanssa, että en enää googleta. Se, minkä lääkäri sanoo, sen uskon. Muu ei ole tarpeellista. Tuo oma selailu aiheuttaa vaan turhaa huolta ja epävarmuutta. Se huoli ja epävarmuus onneksi väistyi heti tuon puhelun päätyttyä.

Eilisestä on päällimmäisenä suuri kiitollisuus. Olen vapaa unelmoimaan ja elämään. En tiedä miten vieläkään voin kiittää sitä lääkäriä tarpeeksi. Hän ei tiedä miten paljon tämä kaikki minulle merkitsee. Hän on minun sankari ja pelastaja. Ihailen ja arvostan häntä suuresti. Olisi ollut mukava sanoa hänelle nämä ajatukset, mutta siinä sekavassa olotilassa en osannut oikeasti sanoa mitään fiksua. Lopussa sain kuitenkin (muistaakseni) sanottua, että kiitos, olit mahtava ja olet edelleen. Jälkeen päin ajateltuna on kai sekin ihan hyvin sanottu. Sanoin sen, minkä siinä hetkessä pystyin.

Unelmoikaa ja uskokaa itseenne, elämä kantaa tavalla tai toisella! <3

Enkelit matkassa

Nyt se on menoa sitten. Tänään on se päivä. Tänään pitäisi saada vastauksia. Olen tällä hetkellä autossa mieheni kanssa matkalla Kuopioon. Mummu hoitaa tyttöämme kotona ja nyt jo on kauhea ikävä. Pakko selata kuvia kännykästä, jos se helpottaisi ikävää.

Tärkeät suojelusenkelit roikkuu tällä hetkellä korvissa <3

Tätä tapaamista olen odottanut kauan. Vihdoinkin saan kuulla missä mennään. Sekava olotila. Olen valmis ja samalla en ole. Toivon koko sydämestäni, että kaikki on hyvin. Niin hyvin, kun tässä tilanteessa voi olla. Ainakaan se ei jää taikaesineistäni kiinni. Enkelit ovat mukana matkassa. Toivotaan, että ne suojelevat kaikelta pahalta... Suojelua ja varjelusta toivon kaikille erityisesti tänään ja muulloinkin! <3 ja kiitos vielä kaikista tsemppiviesteistä, joita olen saanut.

Isoja unelmia ja hengähdystaukoja

Olen jo useamman päivän ollut hieman poissaoleva. Aiemmassa Muutoksia -tekstissäni kerroin, kuinka pystyn olla enemmän läsnä ja elää hetkessä. Se pitää paikkansa, mutta lähemmäs viikon verran on ollut myös toisenlaisia päiviä. Mietin paljon tulevan keskiviikon lääkärin tapaamista. Yritän luoda itselleni uskoa, että asiat ovat kunnossa ja ei ole hätää. Kuitenkin aina välillä myös synkkiä ajatuksia tulee mieleen... Mitä jos kuulenkin jotain sellaista mitä en ole valmis kuulemaan? Mitä, jos tulen saamaan oikeasti tiedon, että elämää ei ole enää kauan jäljellä? Miten sellaisen tiedon voi ottaa vastaan? En ole valmis kuulemaan yksin lääkärin arvioita. Tarvitsen jonkun tueksi. Onneksi mieheni on perunut työnsä siltä päivältä ja lähtee kanssani matkaan. Mummu eli äitini tulee hoitamaan tytärtä kotiimme.

Viikonloppuna sain tarpeellisia hengähdystaukoja ja sain olla ihan yksin. Tunsin, että tarvitsen omaa aikaa. Teki hyvää päästä aivan yksin raikkaaseen ulkoilmaan. Laitoin kuulokkeet korville ja kuuntelin vain musiikkia. Annoin ajatusten tulla ja mennä. Hetkeksi pystyin jopa unohtaa aivan kaiken. Se oli virkistävää. Olen huomannut, että olen kaivannut myös enemmän liikuntaa. Jotenkin alitajuisesti haluan vähentää stressiä ja saada liikunnasta voimaa ja jaksamista tulevaan, mitä ikinä se pitääkään sisällään...

Olen lukenut jostain, että myös vauva aistii äidin mielialoja. Olen tainnut jo useasti mainita, että vauvan kanssa pystyn unohtamaan ikävät ajatukset. Keskityn silloin vain hänen kanssa olemiseen. Ei siinä oikein muuta kerkeä ajatella. En tiedä voiko, olla mahdollista mutta huomaan, että tytttökin on valveilla selkeästi enemmän kuin aiemmin. Lieneekö syy siinä, että hän haluaa pitää minut vahvasti poissa omista ajatuksistani?

Isoja unelmia; kunpa kaikki olisi hyvin <3

Tällaisen itselle ison ja merkittävän asian odottaminen vie hurjasti energiaa. Keho ja mieli käyvät ylikierroksilla. Öisin vauvan herätyksen jälkeen, en saa oikein enää nukuttua. Vaikka unensaanti on ollut vaikeaa, on ollut myös yllättävää, että olen nähnyt ekaa kertaa pitkästä aikaa ihka oikeaa unta. Olin toissa aamuna innosta sekaisin, kun yritin selittää miehelle mitä unessa tapahtui. Oli kertakaikkisen hienoa, että näin taas unta. Eikö se merkitse, että mieli pystyy käydä asioita läpi ja uni on jotenkin syvempää? No en tiedä. Mutta en muista, että olisin nähnyt mitään unta koko vauvan syntymän jälkeen eli yli neljään kuukauteen. Voin toki olla väärässä, koska kaikkia uniahan ei ilmeisesti edes muista aamulla herättyä. Unet ovat kuitenkin todella tervetulleita. Minä pidän unista! Toivotaan, että uni, jonka näin käy toteen, sillä siinä oli vain valoisia uutisia silmällä pitäen tuota tapaamista. Jospa iso unelma toteutuisi, niin kuin unessa.

Valoisaa tiistaita kaikille! :)

Viikonlopun viettoon

Tänään on tammikuun toiseksi viimeinen perjantai. Kohta ollaan jo helmikuussa. Käsittömättömällä vauhdilla on mennyt tämä alkuvuosi. Täällä tyttö vetelee sikeitä ja äiti leipoo ja kokkaa ja nyt myös bloggaa. :) Sämpylät ovat tällä hetkellä uunissa ja ihana tuoksu kantautuu tänne työhuoneeseenkin.

Tytön kanssa kotona ollessa tuntuu, että päivät menee ihan sekaisin. Viikossa on kuitenkin aina hetkensä, että odottaa koska on taas viikonloppu. Viikonlopuissa on erilainen lataus kuin muina arkipäivinä. Viikonloppuisin myös perheen isä on kotona meidän tyttöjen kanssa, se on ihanaa. Tällä viikolla olen ollut kaikki päivät tytön kanssa kahdestaan iltapäivä neljään asti. Miehellä on ollut tiivis työjakso. Erityisesti eilen oli raskas päivä, kun mies lähti vielä illaksi töihin ja saapui vasta iltakymmenen aikaan kotiin. No nyt on taas vireä olotila (koska on viikonloppu) ja on mahtavaa päästä viikonlopun viettoon.  

Tällä viikolla olen löytänyt taas kipinän ruoanlaittoon ja leivontaan. Tytön nukkuessa olen etsinyt hyväksi koettuja reseptejä esiin ja alkanut valmistaa toinen toistaan herkullisempia ruokia. Maanantaina syötiin kanaa mangokastikkeessa, tiistaina ja keskiviikkona lohikeittoa, torstaina porkkanasosekeittoa ja tänään tonnikalapastaa. Kaikki ruoat olivat onnistuneita ja herkullisia. Laitetaas hieman kuvia joistakin annoksista...

Lohikeittoa ja ruispaloja pakkaspäivänä

Tonnikalapastaa salaatin kera

Olen myös suunnitellut kauppareissuja etukäteen paremmin, että on sitten tarvittavat raaka-aineet helposti saatavilla. Huomiseksi luvassa kasvislasagnea. Herkullista viikonloppua kaikille!

Rapeiden sämpylöiden ohje (löydetty soppa365 ja hieman muokkailtu)

5 dl vettä
1 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa
1 rkl hujanaa
2 tl suolaa
n. 13 dl jauhoja (3 dl graham-, 3 dl täysjyväruis-, ja 7 dl erikoisvehnäjauhoja)

Sekoita hiiva lämpimään vesi ja maito seokseen. Lisää hunaja ja suola. Lisää jauhoja vähitellen. Vaivaa taikinaa ja lisää jauhoja siihen asti, kun taikina melkein irtoaa reunoista ja käsistä. Kun taikina on valmis ripottele hieman vehnäjauhoja päälle. Anna kohota 1-2 tuntia. Lämmitä uuni 240-250 asteiseksi.
Levitä hieman vehnäjauhoa leivinpaperille ja kumoa kohonnut taikina pannulle. Taputtele uunipellin kokoiseksi.
Leikkaa taikina pituussuunnassa kahtia ja leveys suunnissa viideksi osaksi. Näin syntyy 10 isohkoa suorakulmaisen kokoista sämpylää. Siirrä viisi sämpylää toiselle pellille, ettei ne tartu kiinni toisiin.
Paista uunissa n. 20 min. 

Muutoksia

Huomaan, että itsessäni ja asenteissani on tapahtunut joitakin muutoksia vauvan syntymän jälkeen. Osa muutoksista johtuu varmasti opettelemisesta/kasvamisesta pienen tytön äidiksi, vastuulliseksi vanhemmaksi. Toinen osa taas on kasvaimen ja sairastumisen kautta tapahtunutta muutosta. Tässä muutamia havaintoja arkipäivästä.

Kärsivällisyys

Aiemmin saatoin hermostua heti, jos esim. tietokone ei lähtenyt käyntiin. Nyt voin ihan hyvin istua onnellisena tietokoneen ruudun edessä useamminkin minuutin. Jossain vaiheessa saatan edelleen kyllästyä odottamaan ja totean vain, että aha kone ei ole vielä jaksanut herätä tähän päivään. Yritänpä myöhemmin uudelleen.
Toinen juttu mikä on ihana asia, niin minulla ei ole enää kiire mihinkään. Esim. kaupan jonossa lastenvaunujen kanssa tämän muutoksen huomaan päivittäin. Ennen yritin aina mennä lyhimpään jonoon ja päästä kaupasta mahdollisimman pian ulos. Kauppareissun piti myös aina mennä niin, että vauva ei saa missään nimessä herätä vaunuissa. Turhaa stressiä otin kyllä moisesta, mitä sitten jos se herää? Paljon vapaammalta ja rennommalta tuntuu nykyään: ei ole sitä ainaista kiirettä ja kaiken ei tarvitse tapahtua aina nyt ja heti. 

Huomioiminen

Olen omasta mielestä huomioinut ympärillä olevia ihmisiä aiemminkin hyvin ja kohteliaasti. Pientä muutosta on tapahtunut tälläkin saralla. Olen selvästi useammin moikannut ja jutellut tuntemattomien kanssa. Eilen vaunulenkillä huomasin, että kappas sieltä se sama pariskunta kävelee taas vastaan. Olen heidän kanssaan melkein joka aamu samaan aikaan lenkillä. Ennen hymyilin heille ujosti ja he takaisin. Nykyään minä aina tervehdin heitä. Muutaman kerran ollaan vaihdeltu kuulumisiakin. En edes tiedä heidän nimiään. Olen joka kerta iloisempi sen jälkeen, kun olen heidät nähnyt. Minulle kohtaamiset ja tervehtimiset heidän ja muidenkin tuntemattomien ihmisten kanssa tuottaa enemmän iloa kuin aiemmin. Katson myös tarkemmin ihmisiä silmiin ja kasvoihin, joita tapaan. Myös salilla, jossa käyn moikkaan kanssatreenaajia. Joskus saan outoja katseita osakseni, joskus he moikkaavat takaisin.

Läsnäolo
Elän ja olen läsnä paremmin kuin aiemmin. Tunnen ja tiedän, että koen asioita vahvemmin sen vuoksi. Varsinkin vauvan kanssa läsnäoloa pidän erityisen tärkeänä. On valitettavaa, että joskus minäkin sorrun puhelimen pauloihin, olen paikalla mutten läsnä. Onneksi hetken päästä havahdun siihen. Tajuan, että pitää lopettaa ja olla tässä hetkessä, vain tähän pieneen keskittyen.
Katsoin yhtenä aamuna tv:stä mielenkiinnolla Manuela Boscon haastattelua. Hän kertoi olleensa lakossa Facebookista. Olen itsekin vakavasti harkinnut some-lakkoa. Tosin itse en kyllä näe, että se olisi vielä minulle suuri ongelma. Lakon kautta kuitenkin mahdollisesti näkisi, kuinka paljon lisää läsnäoloa elämään voisi tulla. Keskittyisi toisiin ihmisiin ja asioihin paremmin eikä puhelimeen/tietokoneeseen. Läsnäolon kehittymisen olen huomannut myös, että yhä harvemmin käy näin: Olen ruokapöydässä lukemassa lehteä ja samalla mies puhuu minulle. Minä "kuuntelen", mutta oikeasti en muista yhtään mistä hän puhui. Jotenkin toisen kuuntelemista arvostan enemmän. Haluan aidosti kuunnella toista, en halua silloin tehdä muuta.

Tunteellisuus
Tunteet näkyvät yhä enemmän arjessani. Olen herkistynyt selvästi. Itken helpommin niin onnesta kuin surustakin. Tyttö katsoo aina välillä ihmeissään, että taas sillä äidillä on kyyneleet silmissä. Viime SuomiLove jaksossa liikutuin monta kertaa. Muiden tarinoita kuunnellessa purkautui omat tunteet taas vahvasti pintaan. Osaan myös puhua tunteistani paremmin ja näyttää niitä. En "pelkää/häpeä" itkemistä muidenkaan edessä. Kyyneleet saa tulla, jos ne on tullakseen. Rakkaudenosoituksia ei tässä kodissa enää pantata. Sen jos jonkun olen oppinut, että toiselle ihmiselle todella kannattaa näyttää ja sanoa ääneen, jos välittää tai rakastaa toista. Elämä on rajallinen.

Turha valitus
En enää käytä niin paljon energiaa turhaan valittamiseen ja komenteluun. Tietysti päivässä tulee varmaan edelleen sanottua toiselle, että sulta jäi toi maitopurkki tohon pöydälle, veisitkö jääkaappiin... se kai on ihan normaalia. En kuitenkaan jää siihen märehtimään, vaan voin yhtä hyvin itse siivota sen maitopurkin pois. Kaikista pienistä jutuista en ota enää itselleni ylimääräistä painolastia enkä jaksa kuluttaa niihin energiaa. Viihdyn kodissani, vaikka asiat olisi keskeneräisiä ja tavarat hujan hajan.

Isä-tytär suhde
Tämä suhde on ajoittain ollut minulle vaikea. Minulla on ollut vaikeita hetkiä hänen kanssaan. Olen löytänyt tähän uusia tuulia. Olen tietenkin aina rakastanut isääni ja tulen aina rakastamaan, olipa hän millainen tahansa. Isä on paras ja ainoa isä, joka minulla on. En halua heittää hukkaan sitä. Menneet ovat menneitä ja voin vaikuttaa vain tähän hetkeen. Turha elää menneissä ja kantaa niistä kaunaa. Isä saa olla omanlaisensa vahva persoona ja minä saan olla omine tunteineni ja ajatukseni juuri sellainen kuin olen. En voi muuttaa häntä, enkä myöskään halua. Minun ei tarvitse ottaa kaikkea niin vakavasti. Minä voin itse vaikuttaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini. 

Päivärytmi 4kk

Aiemmassa tekstissä mainitsin jo meidän uudenlaisesta päivärytmi kokeilusta. Hyvin tuntuu toimivan, ainakin näin viikon kokemuksella. Tyttö on tyytyväisemmän oloinen ja illalla ei ole yhtä suurta väsymystä kuin aiemmin. Etenkin yöunille meno on helpottunut aiemmasta, se on ihana juttu. On hyvin todennäköistä, että tasaisemmin nukutut päiväunet takaavat myös sen, että illalla nukahtaa nopeammin ja tiedossa on myös paremmat yöunet.

Kirjoittelin tähän su-ma välisen vuorokauden kulkua. Päivien välillä on tietysti poikkeuksia (esim. neuvolassa käyntien, vauvauintien tai ystävien luona kyläilyjen vuoksi), mutta aika pitkälti tähän tapaan vuorokausi meillä etenee... :)

21.15 Nukkumaanmeno isän kanssa maitohömpsyllä

00.15 Ensimmäinen yösyöttö, kesto muutaman minuutin
02.30 Toinen yösyöttö, kesto muutaman minuutin
04.45 Kolmas yösyöttö, kesto muutaman minuutin

07.00 Vauva alkaa äännellä sängyssä, otan syliin ja annan hieman maitoa. Silmät ovat koko syönnin ajan kiinni. Laitan tytön takaisin sänkyyn. Näyttää jatkavan unia vielä hetken. Yleensä tässä vaiheessa ei enää kauan nukuta. Asetan itkuhälyttimen ja lähden itse valmistelemaan aamupalaa.

07:15 Jokeltelua kuuluu hälyttimen välityksellä. Menen katsomaan. Tyttö hymyilee innoissaan silmät täysin auki. Nyt hän herää uuteen päivään. Mennään aamupesulle ja vaipan vaihdolle, yöpuku saa vielä olla päällä. Suukotellaan ja höpötellään mukavia hoitopöydällä.

07.35 Leikkimatto kutsuu. Tyttö asetetaan selälleen puuhamatolle, jossa hän viihtyy erinomaisesti itsekseen (ainakin näin aamuisin). Hän jokeltelee innokkaasti ja kiskoo eläimiä eri suuntiin. Me vanhemmat hyödynnetään tämä aika syömällä aamupalaa, tytön touhuja seuraillen.

08.00 Nyt alkaa tytöllekin tulla jo nälkä. Siirrytään keittiöön ja otetaan aamupalaksi luumusosetta. Juodaan hieman vettä ja maitoa. D-vitamiinit otetaan myös tässä.

08.15 Aamupala syöty, pestään naama ja vaihdetaan jälleen vaippa. Otetaan yöpuku pois ja valitaan päivän vaatetus. Tämän jälkeen vuorossa on yhteistä leikkimistä olohuoneessa. Yleensä ollaan lattialla viltin päällä, jossa jutellaan mukavia toisillemme. Tyttö maiskuttelee nyrkkiä ja päristelee (tämä on melko uusi juttu). Välillä kokeillaan myös mahalla oloa.

Ihanat hörhelösukkikset päälle ja menoksi :)

08.35 Väsymistä alkaa näkyä, otetaan pieni maitohömpsy ja siirrytään sylikkäin sohvalle.
08.45-09.20 Tyttö nukkuu sohvalla.

09.30 Heräämisen jälkeen tehdään tytön kanssa yhdessä kotitöitä, tyhjennetään astianpesukone ja laitetaan pyykinpesukone pyörimään. Kävellään ympäri huushollia ja järjestellään samalla paikkoja. Välillä tyttö viihtyy myös hetken itsekseen Mobilen parissa.

10.15 Istutaan tytön kanssa taas pöydän ääreen ja maistellaan porkkanasosetta. Päälle taas hörppy vettä ja maitoa.

10.30 Vaipanvaihtoa ja valmistautumista ulkoilemaan. Minä lauleskelen tässä vaiheessa aina samaa laulua, tyttö vaikuttaa jo hyvin tajuavan, että se merkitsee ulos lähtöä.

10.45 Lähtö vaunuilemaan
11.00-15.00 Unet vaunuissa (sisältää hyssyttelyä 13.00 ja 14.00)

15.15 Sitten on taas ruoka-aika, luvassa samaa kuin aiemmin aamulla eli porkkanasosetta, hörppy vettä ja maitoa. Syönnin jälkeen käydään taas pesemässä naama. Vaihdetaan samalla vaippa ja puhdas paita päälle.

15.45 Samanlaista yhdessäoloa kuin aamupäivällä; leikitään, lauletaan, suukotellaan, halitaan. Vaihdellaan asentoja lattialla, välillä ollaan kyljellään, välillä mahallaan ja välillä selällään. Pidetään myös kiinni erilaisista esineistä. Etenkin helistintä on mukava pitää kädessä ja välillä tunkea myös suuhun.

16.30 Isä tulee töistä kotiin ja jatkaa leikittämistä. Noin viideltä alkaa tulla väsymisen merkkejä. Otetaan hieman maitoa, jonka jälkeen tyttö hieroo silmiään oikein kunnolla. Pienet unet tähän väliin olisi hyvät. Laitetaan ulkovaatteita päälle ja lähdetään ulos vaunuilemaan.

17.00-18.00 Unet vaunuissa

18.00 Herätään taas iloisena ja virkeänä. Otetaan maitohömpsyä ja vaihdetaan vaippa. Nyt tyttö haluaa olla melkein koko ajan sylissä: luetaan kirjaa ja katsotaan telkkaria sohvalta. Välillä kävellään ympäriinsä ja ollaan keinutuolissa, kun tyttö niin käskee. Vähän väliä ollaan myös tuttipullo suussa. Näin iltaisin syödään selkeästi tiheämmin ja pienempiä maitoannoksia. Kello on puoli kahdeksan ja vaihdetaan yöpuku. Nyt aloitetaan iltapuuhat. Sammutellaan valoja ja kuunnellaan rauhoittavaa musiikkia. Iltakitinä kuuluu tähän vaiheeseen. Kerran käydään vielä vaihtamassa puhdas vaippa yötä vasten.

20.00 Maataan sohvalla sylikkäin ja juodaan maitohömpsyä hitaasti ja rauhallisesti, välillä imeskellään myös purulelua.
20.40 Lähdetään kohti sänkyä tuttipullo suussa ja pehmolelu kainalossa

21.00 Ollaan taas nukkumassa ja jännitetään milloin yöllä tulee eka herääminen. :)

Aikamoinen viikko

Taas on viikko loppusuoralla. Mies lähti töihin ja vauva nukkuu ulkona vaunuissa. Tämä viikko onkin taas ollut melkoinen. Alkuviikosta käytiin 4kk neuvolassa, jossa oli myös lääkärin tarkastus. Tytöllä kaikki hienosti. Pituutta 62,6 cm ja painoa 7015 g. Meillä on jo iso ja reipas tyttö. :) Keskellä viikkoa minäkin kävin lääkärin kontrollissa, joka sai aikaiseksi sekavia tunteita. Loppuviikosta oltiinkin koko perhe vauvauinnissa. Viikko piti sisällään paljon ainutlaatuisia ja onnellisia hetkiä, mutta myös surua ja murhetta.

Mennään aluksi niihin onnellisiin tunnelmiin. Tällä viikolla naapuriperheeseen syntyi pikkuinen prinsessa. Saimme hänestä kuvan ja hän oli kerrassaan hurmaava. Sydän pakahtui taas siitä tunteesta. On se vaan niin älyttömän hienoa, kun pieni vauva syntyy maailmaan. Ollaan ikionnellisia ja kiitollisia, että ollaan saatu se kokea. Sekin on upeaa, että naapurustossa ja ystäväpiirissä on samanikäisiä leikkikavereita. Minä arvostan myös sitä, että saan jakaa kokemuksia muiden äitien kanssa. On hienoa, että voi pyytää apua ja vinkkejä muilta samassa tilanteessa olevilta. On myös hauska huomata, että yhä enemmän ja useammin huomaan soittavani omalle äidilleni. Soitan ja varmistelen asioita ehkä liiankin usein. Myös whatsupp keskustelu käy kuumana. On se vaan jännä, että äiti vaan aina tietää kaiken ja osaa auttaa.

No nyt sitten toisiin tunnelmiin. Voisin taas hieman kertoa, että missä mennään tässä omassa tilanteessa. Keskiviikkona oli lääkäri sisätautien puolelle, endokrinologille. Hänen kanssaan käytiin pitkä ja joskin myös raskas keskustelu.

Olen tsempannut itseäni siihen, että haluan parantua täysin. Olen ajatellut ja toivonut, että keho alkaa toipumaan hyvin leikkauksen jälkeen. Olen vielä nuori ja sisukas, se varmaan auttaa tässäkin asiassa. Olen käynyt labroissa, jotta nähdään mikä tilanne on. Lääkärin tuloksien perusteella paranemista ei ole tullut. Oma hormonituotanto ei ole siis vieläkään lähtenyt käyntiin. Tällä hetkellä olen edelleen vakavasti sairas, minulla on aivolisäkkeen vajaatoiminta. Lääkärin mukaan on hyvin epätodennäköistä, että minun oma hormonituotanto tulisi koskaan palautumaan. Näin ollen, joudun elää lääkkeiden varassa koko loppuelämäni. Ne takaavat minulle elimistömme elintärkeiden hormoneiden saamisen. Toki olin kuullut jo heti leikkauksen jälkeen, että näin voisi käydä, mutta en sitä oikein silloin ajatellut silti lopulliseksi. Mutta näin se nyt on. Luojan kiitos on olemassa nämä lääkkeet. Mutta kyllä se silti on surullista. Tekisin mitä vaan, että saisin terveyteni takaisin.

Kävimme läpi lääkärin kanssa myös minusta otettuja magneettikuvia. Siinä oli kuvia sekä ennen että jälkeen. Hurjaa touhua. Suurin osa kasvaimesta saatiin todella poistettua keskeltä päätä. Yritin kuunnella rauhallisena, kun hän puhui. Hän näytti kuinka vaarallisessa paikassa kasvain on ollut. Hän kertoi kuinka pieni virhe voisi tapahtua ja se olisi henki pois. Tämänkin olin tiennyt, mutta kun hän sen vielä sanoi ääneen, sisällä myllersi. Itku ei ollut kaukana. Pidätin kuitenkin ja kuuntelin. Hän sanoi, että nyt jatkossa seurataan tilannetta ja katsotaan ettei kasvua ala tapahtua. Hän myös sanoi niin kuin asia on, että jos uudestaan mennään leikkauspöydälle on hyvin todennäköistä, että aivolisäkkeeseen tulee lisää vaurioita. Eli käytännössä pitää harkita tarkkaan, että onko leikkauksesta enemmän haittaa kuin hyötyä. No aika näyttää. Ja edelleen odotetaan sitä patologin lausuntoa, että minkälaatuinen kasvain on kyseessä. Se tässä ratkaisee paljon jatkon kannalta.

Kun pääsin sairaalasta kotiin, menin heti takki päällä sohvalle. Täytyi istahtaa. Muserruin ja itkin. Minun aikani ei ole vielä lähteä täältä. Toivon, että en oikeasti enää joudu uudestaan siihen leikkauspöydälle. Ja toivon, että kasvaimen laatu saadaan selville ja se ei ole vaarallista. Toivon todella, että kaikki menee hyvin. Oli ihanaa, että mieheni oli kotona ja oli heti tukenani. Hän kuunteli ja halasi tiukasti. Tyttö nukkui silloin päiväunia, oli hyvä purkaa tunteitaan ulos. Kun hän heräsi pidin häntä tiukasti sylissäni. En halunnut päästää irti. Siinä hetkessä unohtui taas kaikki muu. Se on taianomaista.

Nyt tyttö ääntelee vaunuissa. Lopettelen kirjoitusta. Tyttö nyt haettu ulkoa ja hän istuu sylissäni. Tämä jos joku auttaa todella jaksamaan vaikeinakin hetkinä. Sanat ei riitä kuvaamaan tätä rakkautta. Voimia viikonloppuun kaikille!

Perunaa ja bataattia

Täällä ollaan viime perjantaina aloitettu kiinteiden maistelu. Maistelussa on tähän mennessä ollut peruna ja tänään bataatti. Tyttö maiskuttelee hienosti samalla ruokaa nielaisten. Lisäksi hän on jaksanut yllättävänkin kauan olla paikallaan sitterissä. Aina välillä keskittyminen hieman herpaantuu ja on kiva seurailla ympäristöä ja jokellella mukavia. Lusikka on tullut tutuksi ja myöskin nokkamuki ollaan tänään otettu harjoitteluun. Muutaman kerran on myös mennyt hermo kesken ruokailun.

Ajateltiin, että peruna on laimean makunsa vuoksi hyvä aloitus vaihtoehto. Peruna keitettiin kuorineen vedessä. Sitten soseutusvaiheessa laitettiin sekaan äidinmaidonkorviketta. Ollaan tehty niin, että ensin ollaan hörpitty hieman maitoa, sitten otettu sosetta ja taas hieman maitoa päälle. Ollaan yritetty syöttää soseita kolmesti päivässä. Ainakin meillä se on toiminut hyvin, unien jälkeen on tyttökin ollut virkeämpi. Perjantaina aloitettiin ihan muutamalla lusikan kärkeen asetetulla nokareella. Nyttemmin sosetta menee jo vähän enemmän. Ajattelin ensin, että yritän aina tehdä kaikki soseet tuoreena, mutta koska hävikki on niin suuri, olen minäkin ruvennut pakastushommiin. Katsotaan miten tytölle maistuu pakastettu bataatti. Tuore ainakin uppoaa hyvin.

Tytön oma muumilautanen ja lusikka

Ainakaan vielä kiinteät ei ole vaikuttaneet yöunien pituuteen. Joulun aikoina oli hyvä univaihe, jossa oli vain yksi herätys aamu viiden aikoihin. Se kesti kuitenkin vain hetken, koska nyt ollaan taas palattu tuttuun ja turvalliseen 2-4 heräämiseen yössä. Yleensä tyttö herää 3 tunnin välein. Eka herätys on siinä 1 aikoihin ja toinen 4-5 aikoihin. Sitten porskutetaan sinne 8 kieppeihin. Jonkinlaisia mahaväänteitä nämä kiinteät on aiheuttaneet. Kaiken kaikkiaan suoli tuntuu toimivan kuitenkin hyvin. Ollaan mietitty, että jos tuntuu, että vatsavaivat alkaa, niin yritetään ottaa myös luumusose valikoimaan mukaan. Huomenna on onneksi neuvolalääkäri ja kyselenkin siellä mielipiteitä tähän ja myös vedenjuontiin.

Tällä viikolla ollaan otettu kokeiluun myös uudenlaiset päivärytmit, tietenkin vauvan sisäistä kelloa mukaillen. On alkanut tuntua, että aamupäivällä tytöllä on ehkä turhan pitkät unet. 10 vaunulenkillä tyttö helposti nukkuu 4-5 tuntiakin putkeen, pienoisesti avittamalla. Ollaan käyty heiluttelemassa häntä, jos hän on ollut heräilemässä. Nyt kokeillaan miten päivät menee, jos tyttö nukkuu tuohon 10 aikoihin vaunuissa hieman vähemmän (tänään kaksi tuntia). Näin ollen iltapäivään ja illalle jäisi myös uniaikaa ja unet menisivät tasaisemmin päivän mittaan. Syynä tähän on myös se, että esim. vauvauinnissa kello 16 oltaisiin hereillä eikä väsyneenä (saati nukkumassa). Palaan tähän ja kerron miten tämä päivärytmi kokeilu lähtee sujumaan... :)

Pahan päivän varalle

Yhtäkkisen sairastumisen myötä oma ja perheen talous ovat ruvenneet erilailla mietityttämään. Kuten aiemmissa teksteissä olen maininnut, olen aina ollut perusterve, urheilullinen ja hyvinvoiva ihminen. Olen arvostanut omaa terveyttäni ja kehoani. Olen yrittänyt pitää itsestäni hyvää huolta. Olen syönyt terveellisesti ja liikkunut monipuolisesti. Varmaankin myöskään siksi en ole ollut juurikaan sairas. En muista edes koska viimeksi minulla on ollut kuumetta tai oksennustauti. Etenkin sairaalat, apteekit ja lääkkeet ovat olleet täysin vieraita asioita. En ollut viettänyt sairaalassa ennen leikkausta yhtään yötä, muuta kuin synnytyksen yhteydessä.

Nykyään elämä on toisenlaista. Joudun kuukausittain käymään sairaalassa. Eniten olen käynyt labroissa. Labratuloksista on yleensä ollut soittoaika, jolloin lääkäri on kertonut tuloksista ja mahdollisista lääkemuutoksista. Lisäksi tässä alkuvaiheessa olen käynyt erilaisissa kontrolleissa eri lääkäreiden vastaanotoilla. Ensi viikon torstaina on taas luvassa vastaanottokäynti, jolloin menen endokrinologin juttusille. Oma vaikeutensa tässä sairaalassa käymisessä on. Pitää miettiä ensin aina miten pikkuinen pärjää sillä välin. En haluaisi ottaa sitä mukaan. Yritän sumplia kaikki käymiset niin, että jotenkin mies pystyisi olla siihen aikaan tytön kanssa kotona. Ei ole helppoa se.

Kaikkein eniten odotan tämän tammikuun vastaanottokäyntiä leikkaavan lääkärin luokse Kuopioon. Olen hyvissä ajoin ollut jo eri paikkakunnalla asuvaan mummuun yhteydessä tämän asian tiimoilta. Hän on lupautunut tulemaan Jyväskylään ja olemaan tytön kanssa koko sen päivän. Minä saan mennä yksin kaikessa rauhassa tapaamiseen.

Tuon tapaamisen ajatteleminen saa oudon tunteen virtaamaan kropassa. Tuolla vastaanotolla pitäisi selvitä paljon asioita. Silloin saan esittää kaikkia minua askarruttavia kysymyksiä. Tuolla vastaanotolla saan luultavasti tietää minkä laatuinen kasvaimeni on ja miten sitä jatkossa hoidetaan. Eräs lääkäri oli sitä mieltä, että kasvain on voitu lähettää jopa Lontooseen patologeille tutkittavaksi. Suomessa, kun kasvaimen laatua ei oltu saatu selville.

Taas tässä ihan pysähtyy hetkeksi kirjoituksen lomassa. On tämä vieläkin todella kaukainen ajatus. Että minultako on löydetty kasvain ja leikattu se aivoista pois. En oikein vieläkään ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, ettäkö sitä ei osattaisi tunnistaa. Voiko se olla mahdollista, että tälläistä ei ole aiemmin ollut? Voiko se olla, että kukaan ei tiedä mikä se on? Jatkoa ajatellen se varmasti aiheuttaisi hankaluuksia. Miten kukaan voi sitten tietää miten minua tulee hoitaa tai miten se vaikuttaa elämääni? Lähteekö se uusiutumaan? Kuolenko siihen? No turha käyttää nyt energiaa näiden pohtimiseen. Uskon vahvasti, että saan parasta mahdollista hoitoa. Enhän voi edes ajatella mitään muuta. Minun täytyy itse uskoa, että voin tästä selvitä. Ei kukaan muu sitä tee puolestani.

No sitten vielä tähän talouspuoleen. Muistan lapsuudessa, kun sain joskus rahaa esim. sukulaisilta. Silloin äiti ja isä usein sanoivat, että laita säästöön pahan päivän varalle. Ihmettelin aina, että mikä ihmeen paha päivä? Nyt luulen tietäväni, mikä se paha päivä on. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Täytyy sanoa, että en ole aiemmin myöskään käsittänyt, että kuinka paljon rahaa erilaisiin hoitoihin (sairaaloihin, lääkkeisiin yms) voi upota. On todella huojentavaa, että sairastumisen hetkellä minulla on ollut kattava vakuutus ja myös rahaa säästössä. Kiitos siitä vanhemmilleni!

Yllättäviä kuluja onkin tullut melkoisesti. Itse sairastuminen on jo tarpeeksi kauhea käsiteltävä asia ja sitten vielä se, että ei olisi rahaa millä niitä hoitoja maksaisi. Yksikin lääke, joka minulle määrättiin maksoi yli 100 euroa. Ei ole ihan itsestään selvyys ostaa sellaista lääkettä, jos rahaa ei ole säästössä. Onneksi tähän lääkkeeseen olen nyttemmin saanut myös kelan erityiskorvauksen. En ollut edes tietoinen mistään tällaisesta.

Kyllä täytyy vaan ihmetellä tätä kaikkea. Kiitos vakuutukseni, joka on kattanut näitä yllättäviä kuluja mitä minulle on tässä lyhyessä ajassa tullut. Kiitos äitini ja isäni, että on ollut myös rahaa säästössä. Raha on todellakin ollut toissijaista, mutta kyllä se on huojentanut, että tämän kaiken on pystynyt maksaa. Ei ole myöskään tarvinnut tämän vuoksi syödä pelkkää makaronia. Kaikin puolin silmäni ovat auenneet eritavalla näihin talousasioihinkin. Itsensä vakuuttaminen on tärkeää. Pidän huolen, että myös tytöllämme on kattava vakuutus. Sitä ei voi tästä elämästä tietää, yllättäviä sairastumisia tapahtuu, jos tapahtuu. Silmäni ovat myös avautuneet siihen, kuinka hyvällä tolalla tämä lääketeollisuus ja terveydenhuolto Suomessa on. Aiemmin en ollut kyseisiä asioita suuremmin miettinyt. Minä ainakin olen saanut erittäin hyvää ja asiantuntevaa, parasta mahdollista hoitoa. Kiitos siitä. Toivottavasti menee myös jatkossa näin.

Maraton

Takana on nyt kirjaimellisesti maraton. Tuskaisia ja iloisia hetkiä monen tunnin edestä. Kyyneleitä ja hikeäkin. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on taas jäänyt paitsioon. Mistä oikein on kyse?

Täällä ollaan vietetty pitkä tovi (=maraton) tv-sarjan parissa. Syke-sarjan uudet jaksot tulivat areenaan katsottaviksi heti vuoden alussa 1.1.2017. Kaikki jaksot on nyt katsottu yhdessä mieheni kanssa. Kyseinen sarja on kolahtunut ainakin minuun ja kovaa. Se on vaan älyttömän hyvä. Ja vieläpä suomalainen. Uskomatonta. Eikö näitä voi tulla vaan lisää ja lisää? Se on niin koukuttavaa ja haluaa aina vain katsoa seuraavan jakson...

Maraton sujui hyvin banaanin, jäätelön ja itsetehdyn kinuskin kanssa :)

En aio tässä tietenkään tehdä minkäänlaisia juonipaljastuksia ja yritän olla mahdollisimman vähän kertomatta tapahtumia, joita sarjassa tulee vastaan. En kuitenkaan pysty olla kertomatta omia tuntemuksia, joita sarjaa katsellessa heräsi.

Tällä kertaa katsojana minulla oli aivan uudenlainen perspektiivi. Omat henkilökohtaiset kokemukset, jotka koin vasta vähän aikaa sitten. Oma raskaus ja synnytys. Oma diagnoosi aivokasvaimesta. Oma leikkaus. Oma sairaassaolojakso. Oma toipumisjakso. Se teki sarjasta katsomisen vieläkin intensiivisemmäksi. Se tuntui jotenkin aidommalta ja todemmalta. Se kosketti enemmän. Moneen kertaan itkin ja olin niissä samoissa tunnetiloissa kuin aiemmin.

Oli pelottavaa (ja välillä jopa erittäin ahdistavaa) katsoa, kuinka sarjan Marleenan tarina etenee. Oli käsittömäntä, kuinka läheltä se liippasi omaa tarinaani. Tosin hänen tilanteessa aivokasvain löydettiin jo raskaana ollessa. Kuitenkin siinä oli niin paljon samoja juttuja, että huhhuh. Pystyin joissain tilanteissa täysin samaistumaan hänen kokemuksiinsa. Se meni ihon alle.

Kun ahdistus ja pelko oli suurimmillaan, halusin lopettaa katsomisen. Oli jotenkin huono olo eikä halunnut nähdä mitä tapahtuu. Mies ymmärsi ja ilmeisesti koki samalla lailla kanssani, koska ei vastustellut. Päätettiinkin, että pidetään tauko. Ajattelin jopa hiljaa mielessäni, että en varmaankaan pysty katsoa tätä kyseistä kautta loppuun. En halua tietää mitä tapahtuu. Kuitenkin pienen hengähdystauon jälkeen minulle tuli parempi olo. Aikaa oli kulunut tarpeeksi ja olin muuttanut mieleni. Minä todellakin halusin jatkaa katsomista ja nähdä seuraavankin jakson. Kyllä minä kestän, sattui siinä mitä tahansa. Ja siinä sitä sitten taas oltiin. Istuttiin miehen kanssa sohvalla. Katsottiin monta jaksoa putkeen. Eilen illalla meni sitten se viimeinenkin jakso.

Suuri harmi, että kaikki on nyt katsottu. Tahtoisi vielä nähdä lisää. No onneksi niitä voi katsoa areenasta uudelleen ja uudelleen. Saatanpa niin hyvin tehdäkin. Ja vaikka katsoessa välillä tuntui pahalta, olen todella tyytyväinen, että jatkoimme katsomista. Kaikkia tunteita, pelkoa ja ahdistusta yms., sai käytyä läpi sarjaa katsoessa. Se tuotti itselle näin jälkikäteen helpotusta. Se teki hyvää.

Kaikki yhdessä läpikäydyt vaikeudet ja heikot hetket ovat lähentäneet minua ja miestäni. Hassua, mutta jollain tavalla tuntuu, että myös tämä sarjan katsominen lähensi meitä entisestään. Katsoessa kokemukset palautuivat niin elävästi mieleen. Olen aina tiennyt, että rakastan häntä ja haluan viettää hänen kanssaan loppuelämän. Se kirkastui minulle vieläkin lisää (jos edes niin voi käydä). Haluan olla hänelle hyvä. Haluan tehdä hänet onnelliseksi. Haluan rakastaa. Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Se ei ehkä tunnu siltä vaikean tai pahan hetken sattuessa, mutta niin se vaan on. Elämä kantaa, tavalla tai toisella.

Follow my blog with Bloglovin

Luvassa kaikkea uutta ja jännittävää

Vuosi vaihtui ja tänä vuonna tyttömme täyttää jo 1 vuotta. Hehee, ei onneksi ihan vielä. Onpa hassua, että niin todella on... Kyllä tämä aika menee kuin siivillä.

Viiden päivän päästä tytöllä on 4 kuukautispäivä. Viime aikoina ilmassa on ollut merkkejä yöunien pidentymisestä. Joulun jälkeen (muutamia poikkeusöitä lukuunottamatta) tyttö on herännyt vain kerran yössä, noin kello 5 aikoihin syömään. Pikkuhiljaa on käynyt mielessä, että olisiko jo oikea hetki alkaa irroittaa pinnasänkyä meidän sängystä ja sijoittaa tyttöä nukkumaan vähän kauemmas... Tosin en tiedä, että olenko minä siihen vielä valmis. Tyttö on tähän mennessä tuhissut aina siinä vieressä. Ajatusta on kuitenkin hyvä sulatella.

Makuuhuone ennen vauvan syntymää. Koskahan se taas näyttää tältä?

Kiinteiden ruokien alettua moni on sanonut, että myös yöunet pidentyvät. Nyt niitä viitteitä yöunien pidentymisestä on tullut jo ennen sitä. Alkaa jännittää kuinka tässä sitten käy kun maistelu alkaa... Kuitenkaan vielä muutaman yön jälkeen ei uskalla tuuletella, koska tuntuu, että aina kun joku rytmi on tullut, niin se seuraavana päivänä häviää. Parempaan suuntaan yöunien suhteen ollaan kuitenkin menossa, sellainen tunne tässä on. Ja vaikka yöt välillä ovat raskaita, niin täytyy silti myöntää, että on meillä ollut kaikin puolin todella hyväuninen tyttö. En osaa edes kuvitella millaista olisi, jos vauva valvottaisi kaiket yöt ja esim. itkisi tuntitolkulla. Onnellisia olemme, että olemme säästyneet suurimmilta yövalvomisilta.

Ensi viikolla täällä olisi tosissaan tarkoitus aloitella tuo kiinteiden maistelu. Meidän vanhempien mielestä aika on siihen sopiva. Vaikuttaa myös, että tyttö on jollain tavalla kiinnostunut ruoasta. Ollaan istuttu viime aikoina paljon koko perhe yhdessä ruokapöydässä. Tyttö availee suutaan samaa tahtia kun me syödään. Hän tarkkailee ja on uteliaan oloinen. Tällä hetkellä myös D-vitamiini menee hienosti lusikasta alas. Sen jälkeen jopa hymyilyttää. :)

Torstaina alkaa myös viikottainen vauvauinti, jota olen odottanut todella paljon. Samaan uintiryhmään tulee myös meidän ystäväperhe. Se tuo siihen vielä oman mukavan lisän. On hauska nähdä, kuinka meidän vauvat siellä pärjää. Yhteistä uutta harrastusta varten ollaan jouduttu/saatu hankkia koko perheelle uudet uimapuvut. Vanhat uikkarit kun ei jostain kumman syystä enää mahtuneet päälle...

Tähän vuoden alkuun onkin luvassa kaikkea jännää. Kivaa, että on jotain mitä odottaa. Nyt nauttimaan kahvista ja pelaamaan korttia :)