Yksinäisyys kaverina

Päivät kotona vauvan kanssa ovat isossa kuvassa hyvin samanlaisia. Vauva nukkuu, syö, kakkaa ja ihmettelee maailmaa. Ainakin näin ensimmäisen viiden kuukauden aikana on ollut. Toisinaan, etenkin vauvan nukkuessa, olen kokenut oloni aavistuksen yksinäiseksi. Kodissa on täysin hiljaista. Ei ole ketään kenelle puhua tai kuka puhuisi minulle.

En osannut kuvitella, että voisin kokea yksinäisyyttä kotona vauvan kanssa ollessa. Varsinkin, kun koko ajan tuntuu, että on miljoona hommaa tehtävänä. Miten kerkeän olla yksinäinen tämän kaiken keskellä? Olen yllättynyt tästä. Outoa ja ei-tyypillistä tällaiselle seuraihmiselle.

Joskus nuoruudessa olin paljonkin yksin ja koin olevani yksinäinen. Etenkin silloin, kun asuin omillani ja en vielä seurustellut. Asuin itselle tuntemattomassa kaupungissa ja opiskelin uudessa ympäristössä. En tuntenut melkein ketään. Olin silloin parikymppinen ja monesti eksyksissä. Muistan, että usein iltaisin mennessäni nukkumaan olin allapäin. Ikävöin lapsuuden kotiani, perhettäni ja kotikaupungissa olevia ystäviä. Jälkeenpäin olen kiitollinen ja onnellinen, että minulla on ollut tällainen vaihe ja aika, jolloin asuin aivan yksin. Se kuului asiaan. Jonkin sortin itsenäistyminen silloin kai tapahtui.

Nykyään Jyväskylä kaupunkina ja ympäristönä on tullut hyvin tutuksi. Täällä on ystäviä ja paljon tuttuja. Minulla on täällä ihana aviomies ja tytär, joita rakastan eniten tässä maailmassa. Luulisi, että tässä elämäntilanteessa en tuntisi lainkaan yksinäisyyttä. Silloin tällöin se on kuitenkin läsnä. En tiedä mistä se kumpuaa. Onko se tämä päivittäinen kotona oleminen? Vai onko se tämä harvinainen sairaus, jota kannan mukanani? Ehkä kummatkin yhdessä. Luulen, että jos tietäisin tai tuntisin jonkun, jolla on vastaava sairaus, en olisi niin yksin tämän asian kanssa.

Olen joskus listannut yksinäisyyden pahimmaksi pelokseni. En kestäisi, jos minulla ei olisi ketään läheistä ympärillä. Äkkiseltään, kun mietin, tunnen ainakin yhden vanhemman ihmisen, joka asuu ja elää yksin, ja on tehnyt niin pitkään. Arvostan ja kunnioitan hänen päätöstään. Tiedän kuitenkin, että en itse pystyisi moiseen. Olen joskus kysynytkin häneltä, että tunteeko hän olonsa yksinäiseksi? Haluaisiko hän asua jonkun kanssa? Vastauksena molempiin kysymyksiin on ollut ei. Ehkä jollekin yksin eläminen on luonnollista? Ehkä yksineläjät eivät ole yksinäisiä, vaikka ovatkin yksin. Yksinäisyys ja yksin eläminen, kun ovat eri asioita. Minä jotenkin koen yksin ollessa, että yksinäisyys kasvaa huomattavasti.. nytkin siis talo on tyhjänä, kun mies on töissä ja vauva jo yöunilla. Se kai sai tätä asiaa taas enemmän pohtimaan.

Yksinäiseksi olen kokenut itseni myös muualla kuin kotona. Joskus esim. toisten ihmisten seurassa käy niin. Varsinkin sellaisissa tilanteissa, kun on joku tiivis kaveri- tai työporukka, jolla on pitkä yhteinen historia. Siinä, kun ruvetaan muistelemaan vanhoja aikoja, jolloin ei edes itse ollut mukana, on olo kovin yksinäinen. Ei voi osallistua mukaan keskusteluihin, kun ei yhtään tiedä mistä puhutaan.

Yksinäisyyttäkin on niin monenlaista. Loppujen lopuksi mun mielestä me kaikki tarvitaan toisia. Ei ole hyvä olla yksin, me ollaan luotu kulkemaan yhdessä. Välillä olenkin pahoillani yksineläjien puolesta. Ovat he sitten itse tehneet tietoisen päätöksen tai ajautuneet siihen elämäntilanteeseen haluamattaan. Moni ihminen asuu ja elää yksin. Osa heistä on varmasti hyvinkin yksinäisiä. Toivoisin, että kaikille löytyisi joku, joka heitä käy katsomassa. Ainakin tämä meidän tuttu, joka on yksineläjä ilahtuu ikihyväksi, kun käydään siellä. Hän toivoo valtavasti, että hänen luona käytäisiin useamminkin. Yritän pitää huolta siitä, että käymme mahdollisimman usein vierailulla hänen luonaan. Tosin nyt vauvan syntymän jälkeen on ollut haasteita lähteä ylipäänsä mihinkään... Matka hänen luokseen ei ole mitenkään lyhyt. Täytyy ottaa tämä vierailu taas tehtäväksi.

Alone we are strong...
Together we are stronger

Näillä miettein nyt viettelen tätäkin iltaa "yksin" täällä hiljaisessa kodissa. Nyt seuraavaksi aion ottaa puhelimen käteen ja soittaa puhelun. Silloin olo ei käy liian yksinäiseksi. Onneksi nämä yksinäiset hetket ovat vain ohimeneviä ja hetken päästä on taas elämää täällä talossa.