Tunnustelua

Kaksi viikkoa kulunut siitä hetkestä, kun lääkäri ilmoitti, että tilanteeni on varsin hyvä. Kasvainta ei ole vielä tunnistettu, mutta tiedetään, että se ei ole vaaraksi minulle ja sitä ei tarvitse (ainakaan tällä hetkellä) operoida eli leikata uudestaan. Kaksi viikkoa on ollut poikkeuksellisen ihanaa aikaa. Olen ollut vapautuneempi kuin aikoihin.

Minussa virtaa enemmän energiaa. Innostun ja tulen onnelliseksi hyvin pienistä asioista arjen keskellä. Mummun tuoma kukkakimppu on ollut minun (ja myös vauvan) ihailun kohteena useaan otteeseen. Tietyissä tilanteissa ja paikoissa on eteeni kuitenkin edelleen tullut yllättävän vaikeita hetkiä. Luulin, että ne oli jo ohi. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, mistä näissä hetkissä on kyse ja miksi niitä tapahtuu vieläkin.

Kukat ovat avanneet nuppunsa. Niitä kelpaa ihastella!

Tunteeni ovat menneet vuoristorataa, ylös ja alas. Erityisesti silloin, kun olen nähnyt tuttuja, joita en ole vauvan syntymän jälkeen tavannut. Minulle tulee edelleen liuta kysymyksiä: "Miten teillä on mennyt vauvan kanssa? Onko elämä muuttunut? Nautitko vauva-arjesta? Miten imetys sujuu?" Silloin ei tunnu hyvältä. Annan ympäripyöreitä vastauksia. Jätän kertomatta asioita. Yritän nopeasti päästä keskustelussa eteenpäin. En tunne itseäni samaksi ihmiseksi kuin mitä olen. En tunne itseäni kokonaiseksi. Samalla olen kuitenkin aidosti ilahtunut näistä kohtaamisista, vaikka ne ovat henkisesti raskaita. En viihdy noissa tilanteissa, en halua noita kysymyksiä. Niitä kuitenkin tulee. Väistämättä.

Tuntuu inhottavalta sivuuttaa vaikeuksiamme muiden kanssa jutellessa. En ole kuitenkaan valmis kertomaan kaikkea tapahtunutta tosta noin vaan tavallisena kahvipöytäkeskusteluna tai kadulla törmätessä. Kaikesta on vieläkin kulunut niin vähän aikaa. En ole valmis. Kaikki tapahtuneet asiat ovat kuitenkin iso osa minua ja meitä. Ne ovat olleet isossa roolissa meidän vauva-arjessa. Ja on edelleen. Ja tulee olemaan.

Vasta äskettäin olen ruvennut tajuamaan, että paluuta entiseen ei ole. En enää koskaan pääse siihen samaan "autuaan huolettomaan" olotilaan, joka minulla oli ennen. Kaipaan sitä kipeästi. Tällä tarkoitan sitä, että ei ole tarvinnut pohtia, että mitä jos huomenna kaikki onkin toisin? Mitä jos huomenna sattuukin jotain pahaa? En ole oikeastaan koskaan ennen tätä murehtinut/pelännyt yhtä aidosti ja vahvasti, että minulle tai läheisilleni kävisi jotain. Varmasti äidiksi tuleminen on myös lisännyt tätä tunnetta. Olen vasta nyt ymmärtänyt, kuinka onnekas olinkaan tässä suhteessa aiemmin. Ei osannut oikein pelätä mitään tai tiennyt mitä pelkää, kun ei ollut mitään vastaavaa koskaan kokenut.

Luotan huomiseen ja tulevaisuuteen, kuten aiemmassa tekstissä totesin. En kuitenkaan pysty luottamaan samalla tavalla kuin ennen tätä kaikkea tapahtunutta. Varmaankin aina tulee olemaan niitä hetkiä, jolloin koen suurta epävarmuutta. Päänsäryn iskiessä, tulee väistämättä ajatus, että onkohan tämä jotain vakavampaa? Aiemmin päänsärkyjä ei ollut lainkaan tai en niitä edes huomannut. On opeteltava elämään näiden uusien ja epävarmojen hetkien sekä tunteiden kanssa. On opeteltava hallitsemaan niitä tilanteita ja saamaan rauha itselle. Tässä olen vielä täysin kehitysvaiheessa...

Tuntuu, että tämä on osittain päivästä toiseen tunnustelua. Tunnustelen itseäni. Tunnustelen myös tyttöäni. Millainen päivä hänellä on mahdollisesti tänään? Miltä hän vaikuttaa? Tunnustelen myös miestäni. Tunnustelen ja kuulostelen.

En ole halunnut kuormittaa miestäni liiaksi näillä murheillani. Oikeastaan juuri siksi aloitin tämän kirjoittamisen. Tämä on minulle terapiaa. Pystyn käsitellä ja purkaa ajatuksia. Tämä antaa voimaa. Oloni helpottuu, kun saan kirjoitettua ajatuksia "ulos". En ole mikään hyvä kirjoittaja (asiat rönsyilee ja pilkutkin on miten sattuu), mutta tärkeimpänä tässä onkin se, että saan tästä itselleni apua.

En tiedä, mutta tuntuu, ettei miehenikään ole hirveästi avautunut minulle. Ehkä hänkään ei ole halunnut rasittaa minua? Vaikka en kyllä ajattele, että hänen murheet minua rasittaisivat. Hänellä on onneksi ollut ystäviä, joiden kanssa on ollut hyvä puhua. Ei ole mitenkään helppo analysoida kaikkea tapahtunutta. On valtava määrä eri tunteita ja ajatuksia, joita on käynyt läpi.

Yhtenä iltana juttelimme pitkään mieheni kanssa tästä kaikesta. Hän mainitsi, että hänellä on varmaan ollut jonkin asteinen uupumus viime syksynä ja tänä talvena. Uusi vauva-arki, minun yllättävä kasvain diagnoosi ja hätäpäivystysleikkaus, täysipainoinen opiskelu, työ ja urheilu... Kyllä varmaan vähemmästäkin olisi sekaisin. Missään nimessä ei ole hänelläkään ollut helppoa.

On mielestäni suurta rohkeutta, että uskaltaa myöntää itselleen (ja myös muille), että aina ei ole voimia ja aina ei vain jaksa. Meidän tilanteessa näitä hetkiä on ollut kummallakin. Täytyy muistaa aidosti tunnustella ja kuunnella itseään. On tärkeä myös yrittää tunnustella ja kuunnella muita. Vaikeina hetkinä voi olla se auttava käsi toiselle. Voi olla siinä vierellä. Voi kuunnella. Voi halata. Voi kannustaa. Ja ennen kaikkea voi rakastaa. Rakkauden voimalla sitä jaksaa kulkea eteenpäin vaikeinakin hetkinä.

Uskon edelleen, että jossakin elämänvaiheessa ulkopuolinen kuuntelija/auttaja on välttämätön. Ei ainakaan jää sitten mitään asioita painolastiksi sydämelle. Pääsee tunnustelemaan ja kuulostelemaan itseä mahdollisesti uudella tavalla. Ja ehkä sieltä saa jotain "työkalujakin", kuinka jatkossa käsitellä omia tunteita vastaavissa tilanteissa. Vaikka luulenpa, ettei tällaiseen voi oikein mitenkään valmistautua. Tunnustelen tätäkin asiaa kaikessa rauhassa.