"Onko kiire?"

Olen paljon miettinyt, että mistähän sitä tässä blogissa lähtisi liikkeelle.. Tänä aamuna vaunulenkillä ollessani eräs ystävällinen pappa auttoi minua ajatusteni kanssa. Pappa istuskeli bussipysäkillä kaikessa rauhassa, hymyili ja tokaisi: "Onko kiire?" Minä vastasin hänen hymyynsä hymyllä ja sanoin: "Ei, minulla ei ole kiire mihinkään. Minä nautin tästä." Jatkoin hölkkäämistä kotiin. Tuo hyvin lyhyt kohtaaminen tiivisti oikeastaan lyhyesti kaiken oleellisen siitä miten elämiseen ja kiireeseen tänä päivänä suhtaudun.

Bussipysäkki vaunulenkkini varrelta.

"Entisessä elämässäni" (ennen raskaaksi tuloa) tein asioita kovassa kiireessä ja suorittaen. Täytyi saada hyviä numeroita koulussa, täytyi päästä heti opiskelemaan yliopistoon, täytyi saada tutkinto ensimmäisenä ulos, täytyi päästä heti valmistuttua töihin jne...

Lisäksi täytyi koko ajan olla hyvässä kunnossa, urheilla ja jossain vaiheessa pudottaa painoakin. Tietenkin myös kotona täytyi koko ajan olla hyvä järjestys. Piti siivota, tiskata, pestä pyykkiä ja tehdä milloin mitäkin. En osannut olla paikallaan, en pysähtynyt hetkiksikään. Koko ajan tohina päällä. Suoritin suorittamisen jälkeen.

Nyt tänä päivänä, kaikkien näiden kokemusten jälkeen, koen tajunneeni pikkuhiljaa päästämään irti suorittamisesta. Olen tajunnut alkaa enemmän elää. Elämisellä tarkoitan nyt tässä hetkessä olemista ja nauttimista juuri niistä asioista mitkä saavat onnelliseksi. Juurikin tuo kyseinen vaunulenkki sateessa ilman kiirettä, television katsominen ruissipsien ja dipin kera, ostoskeskuksissa pyöriminen ja yksinkertaisesti ihan vaan oleminen tässä hetkessä tuntuvat niin hyviltä asioilta.

Voiko olla parempaa kuin istua kotona vauva sylissä ja mies vierellä? En haluaisi luopua tällaisista hetkistä mistään hinnasta. Arvostan joka hetkeä minkä heidän kanssaan saan viettää. Toki suunnittelen tulevaa ja arvostan tekemiäni tutkintoja ja päättäväisyyttä, jolla olen saanut asioita tehtyä. Kuitenkin nyt uuden alun jälkeen tällaiset suorittamiset tuntuvat kovin toissijaisilta asioilta. Tiskit voivat ihan hyvin odottaa, jos hetkeksi pysähdyn nauttimaan kahvistani sohvalla perheen kera. Tärkeintä on rakkaiden ihmisten kanssa yhdessäolo ja se tunne, että on hyvä olla vaan paikallaan. Nimenomaan se, että sallin itseni olla tekemättä yhtään mitään. Ei ole tarve koko ajan saada jotain aikaiseksi.

Tytär sylissä on hyvä hetki vaan pysähtyä olemaan.

Olen jollain tavalla hyvin kiitollinen, että olen joutunut tämän kauhean asian kautta tajuamaan, mikä elämässä on tärkeää, mutta toisaalta taas hyvin järkyttynyt. Aina silloin tällöin minut valtaa suuri epävarmuus ja pelko elossa olemisestani. Mitä olen tehnyt väärin ja miksi minulle on pitänyt käydä näin? Ensimmäinen raskaus ja synnytys ovat jo tarpeeksi isoja ja uusia asioita käsiteltäväksi. Kauhea asia, josta siis puhun on aivojeni keskeltä löytynyt kasvain. Sain täydellisenä yllätykseni tiedon (kuukausi synnytyksen jälkeen), että pään magneettikuvista löytyi syy pitkään jatkuneelle näkökyvyn heikkenemiselleni.

Sadetta ilmassa.

Sateisena ja kylmänä perjantaiaamuna 14.10. se siis tapahtui. Lääkäri soitti ja ilmoitti, että minulta on löytynyt aivoista iso kasvain, joka on heti poistettava. Kasvain painoi näköhermoa ja aivolisäkettä. Tulen muistamaan tämän puhelun aina. Sydän tuntui pysähtyvän. Olin toki ajatellut, että jotain pahaakin noista kuvista voi löytyä, mutta se oli aina hyvin hyvin pieni ja ohimenevä ajatus. Nyt se oli kuitenkin totta, minulla oli aivokasvain. Minä vauva sylissäni, onnellisena uuden aamun valjetessa mietin voiko tämä olla totta? Oliko tämä elämä nyt tässä? Miten minun käy? Miten vauvan käy? Voinko lähteä keskussairaalaan ja ottaa vauvan mukaani? Enhän minä voi jättää häntä yksinkään. Mieskin oli jo kerennyt lähteä töihin.

Puhelun jälkeen aloin heti toimimaan. Järjestelin vauvalle hoitajia ja lähdin itse liikkeelle, pakkohan se oli. Aivokasvain leikattiinkin heti seuraavana aamuna hätäpäivystyksenä Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kaikki tapahtui todella nopeasti ja ilman minkäänlaista suunnittelua. Toisaalta jälkeenpäin ajateltuna se on ehkä parempi, että mitä vähemmän tiesin, sitä vähemmän kerkesin murehtia. Kyllä se kuitenkin todellinen shokki kaikkinensa oli. Kerron tästä myöhemmin lisää.

Näillä miettein kuitenkin lopetan tämän kertaisen kirjoittamisen ja toivotan kaikille kiireetöntä keskiviikkoa! Nauttikaa olemisesta itsenne ja rakkaittanne kanssa!