Kirkas maailma. Osa 3

Avaan silmiäni hyvin hitaasti. Olen tokkurassa. Edessäni seisoo ihmisiä. Alan kuulla puhetta: "Leikkaus on ohi. Kaikki meni hyvin. Mikä on vointisi?"

Olen hereillä. Olen elossa. Näen kasvot, jotka katsovat minua. Käsittämätöntä. Saan sanotuksi leikkaavalle lääkärille: "Minä näen sinut. Kiitos." En muista hetkeä milloin olisin tuntenut yhtä suurta kiitollisuutta. En tiedä miten koskaan voin tarpeeksi kiittää tuota taitavaa lääkäriä. Hän tekee "vain" työtään, mutta minun tapauksessani lääkärin työ sai aivan uuden merkityksen. Mieheni sanoikin mielestäni hyvin, että on ihan sama miten paljon lääkärit tienaavat, kyllä heidän työnsä on kaiken sen arvoista. Toiset tekevät työkseen leikkauksia. Ja vieläpä aivojen. Jotenkin tuntuu hyvin vaikealta käsittää, miten joku voi osata. Hän poisti sinne kuulumattomat asiat, paransi näköni ja pelasti henkeni. Ei voi kuin ihailla. Jotenkin itse on mieltänyt, että aivoissa on meidän elimistön tärkeimmät työkalut. Niihin kohdistuneet leikkaukset ovat varmasti todella haastavia. Pieni virhe leikkauksessa ja se oli siinä. Aivovauriot voivat olla erittäinkin vakavia. Onneksi niitä ei nyt tullut.

Alun höpinöiden jälkeen lääkäri kävi leikkauksen läpi. Tästä en muista yhtään mitään. Ainoa kysymys, joka minulla oli mielessä: "Soititko jo miehelleni?" Muistan jopa kehuneeni, että muistan hänen numeron ulkoa. Sanoin sen siinä ääneen ja eräs hoitaja sen myös kirjoitti ylös. Eihän siinä tokkurassa muisti ihan täysin pelannut. Paljon siinä oli kuitenkin oikein. Onneksi heillä oli mieheni yhteystiedot jossakin tallessa. Oli kyllä huojentavaa huomata, kun sitä numeroa päässäni kelailin, että aivot jollakin tavalla pelittävät heti leikkauksen jälkeen.

Muistan kuinka siinä maatessani mielessä vilisi taas paljon erilaisia ajatuksia. Olo oli hyvin sekava, mutta äärimmäisen helpottunut. Ajattelin paljon taas läheisiä ihmisiäni ja sitä kuinka onnellinen olen, kun minulla on heidät. Ajatuksen juoksua hidasti kovat kivut. Päähän tietysti koski ja siihen sain kipulääkettä. Se kipu ei sen jälkeen enää tuntunut missään. Vielä paremmin muistan, kuinka kova jano minulla oli ja kuinka kurkkuun koski. Se oli täyttä tuskaa. Vain ne, jotka ovat olleet isossa leikkauksessa, jossa nukutetaan voivat tietää miltä tuntuu kun syvältä kurkusta "kairataan" hengityslaite ulos. Se on niin ikävä tunne. Omalta osalta kipua lisäsi se, että tähän kurkkuun kohdistuvaan kipuun en saanut juoda käytännössä lainkaan vettä. Haluttiin varmistaa, että jos jotakin tapahtuu, niin olisin heti valmis uudelleen leikkaussaliin. Olin juomatta ja syömättä vuorokauden. Se oli todella vaikeaa, kun päivittäin olen tottunut juomaan vettä litratolkulla. Janon tunne oli sanoinkuvaamattoman suuri. Suuni oli täysin kuiva. En saanut edes kunnolla puhuttua, koska suussani ei käytännössä ollut enää ollenkaan limaa.

Heti leikkauksen jälkeen alkoi toipuminen. Toipuminen lähti käyntiin parhaassa mahdollisessa seurassa. Sain poikkeuksen ottaa vieraita vastaan heräämöön, koska siellä oli niin vähän muita potilaita minun lisäkseni. Minua tuli katsomaan mieheni ja meidän pieni vauva, siskoni ja oma äitini. Muistan kuinka itkin onnesta. Oli niin ihana nähdä heitä. Tämä oli käytännössä ensimmäinen kerta, kun näin täysin kirkkaasti oman tyttäreni. En voi muistaa yhtä kaunista hetkeä kuin tämä. Olin toki kaikissa mahdollisissa piuhoissa ja lääkkeiden hourissa, mutta silti se tunne, kun rakkaat ihmiset oli siinä. Rakkaus, siinä kaikki.

Rakkaus. Tällainen kakku odotti, kun pääsin sairaalasta kotiin.

Lauantaiaamuna sain siirron osastolle. Osastolla vierähtikin sitten se pisin toipumisjakso. Olin osastolla torstaihin asti eli 6 kokonaista päivää. Ikävä kotiin oli suuri. Ikävä vauvaa ja miestä. Sitä se suurimmaksi osaksi koko ajan oli. Minulla oli huono omatunto ja koin itseni huonoksi äidiksi, kun olin erossa omasta pienestä tyttärestäni. Yritin hokea itselleni, että näin on nyt vaan pakko tehdä. Minun oli toivuttava, jotta pystyin taas palata arkeen vauvan kanssa ja olla hänelle paras mahdollinen äiti. Mieheni teki tuon viikon aikana uskomattoman paljon perheeni eteen. Hän siirsi kaikki työt ja muut sovitut asiat. Hän oli Isä tyttärelleni, isolla I:llä. Mieheni oli kuukauden ikäisen vauvan kanssa kaiket päivät kotona, se oli varmasti raskasta. Hän piti samalla huolta kodista ja huolehti minusta. Oli maailman parasta, kun he kävivät katsomassa minua. Kuopioon on Jyväskylästä noin puolentoista tunnin ajomatka. Tätä kiitollisuutta ja arvostusta hänen tekemisiään kohtaan ei riitä sanat kuvaamaan. Liikutun nytkin kun mietin, kuinka ihana ja rakastava isä hän on tyttärelleni ja mies minulle.

Leikkausta varten minusta ei oltu keretty keräämään kauheasti tietoja, verikokeita yms. Myöhemmin verituloksista nähtiin, että elimistössäni oli paljon puutostiloja, aivolisäkkeen hormonitoiminta oli vaurioitunut. Olin mm. kuivumistilassa. Tämä selitti tuon aivan käsittämättömän janon, mikä minulla oli heräämössä. Käytännössä kun sain puoli litraa vettä, join sen minuutissa. Näin oli itseasiassa ollut jo hyvin pitkään. Raskausaikana varsinkin join todella paljon. Myös vauvan syntymän jälkeen join runsaasti. Itseasissa silloinhan kehotetaan juomaan normaalia enemmän, jos imettää. Imetystähän minäkin yritin, mutta yritykseksihän se jäi. Maitoa ei tietenkään tullut kasvaimen takia. Tätä en voinut tietää. Imetyksen epäonnistuminen oli vastasynnyttäneelle äidille todella kova pettymys. No se on sitten taas ihan eri tarina. Voin kertoa siitä myöhemmin.

Tällä hetkellä minulla on käsittämätön määrä eri lääkkeitä, joita pitää syödä, jotta elimistö pysyy tasapainossa. En ole oikein vieläkään tottunut tähän ajatukseen. Olen joutunut asentamaan kännykkään muistutuksen lääkkeiden ottamisesta. Lääkkeitä tulee ottaa erimääriä ja eri kellon aikoina. Se vaatii kyllä täyden työn totuttautua tälläiseen. Enkä kyllä usko, että koskaan täysin totun.

Tämä dosetti helpottaa lääkkeiden kanssa.

En osaa pitää itseäni sairaana. Olen aina ollut todella huono siinä. Siitä kertoo ehkä hyvin se, että esim. viime vuonna ensimmäisessä työpaikassani en ollut koko vuoden aikana yhtään päivää poissa töistä. Minun täytyy siis olla todella sairas, että pitäisin itseäni sellaisena. Osa syy siihen miksi tässäkin tapauksessa mentiin näin pitkälle oli ehkä se, että tietyllä tapaa vähättelin asioita ja ajattelin olevani paremmassa kunnossa kuin todellisuudessa olin. En voi kuitenkaan kieltää, että näön heiketessä hälytyskellot eivät olisi soineet. Minua pelotti ja ihmettelin mikä minulla on. Sisimmässäni tiesin, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Tämä raskaus, vauvan syntymisen odottaminen ja itse syntymä olivat niin ihania ja suuria asioita, että oma vointi jäi hieman varjoon. Ei ollut myöskään helppo hankkiutua hoitoon heti vauvan syntymän jälkeen, kun näkö ei ollutkaan palautunut.

Monesti, kun menee johonkin uuteen paikkaan kysytään niitä perusterveystietoja. Olen aina ollut tyyppi, jolla kaikkeen ollut vastaus Ei. Esim. allergiat, diabetes, sydän- ja verisuonitaudit jne. Olen muutaman kerran jo joutunut täyttämään näitä papereita. Tällöin on kieltämättä vaikeaa. En voi vaan täyttää kaikkea Ei, Ei ja Ei. Nyt minulla on sairaus. Sairaukseni on aivolisäkkeen vajaatoiminta. Täytyy muistaa kirjoittaa se ylös, täytyy muistuttaa itseä tästä. Kohdallani kukaan ei vielä osaa sanoa tulenko koskaan paranemaan. Kukaan ei tiedä miten jatkossa lääkkeiden suhteen mennään. Kukaan ei vielä tiedä mikä kasvaimeni oli. Patologit ympäri Suomen ovat sitä tutkineet. Se on aika pelottavaa, mutta kuitenkaan mitään suurta vaaraa ei ole. Niin he sanovat. Aika näyttää asioita. Elän tietyssä epävarmuudessa, mutta sen kanssa oppii varmasti elämään. En aio turhaan murehtia. Elän onnellista ja tuiki tavallista elämää. Tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut ja se tunne on ihana asia. Elän tässä ja nyt.

Seuraavaksi luvassa hieman jouluista tekstiä. Ja sitä varten onkin hyvä mennä taas maistamaan viime sunnuntaina leivottua piparimudcakea. Kivaa keskiviikkoa kaikille! :)

Tässä Pirkka lehdestä bongattu jouluinen piparimudcake. Aivan taivaallisen makuista!