Lähtö. Osa 2

Viimeksi kerroin, kuinka pitkän tien jouduin kulkea ennen kuin pääsin silmäni takia "oikeaan" hoitoon ja pään magneettikuvaukseen. Ymmärrän kyllä, että nuo kuvaukset maksaa paljon ja, että pääsy niihin on vaikeaa. Eihän lääkäritkään voi heti olettaa sitä pahinta mahdollista. Näin jälkikäteen tuntuu kuitenkin hassulta, että jo ensimmäisellä päivystysreissulla minusta ei olisi voinut ottaa päänkuvia TT-laitteella, joka on ilmeisen nopea ja helppo tehdä. Tästä oltaisiin jo heti voitu nähdä mikä minua vaivaa. Onneksi se syy kuitenkin lopulta löytyi erilaisten vaiheiden jälkeen. Saamani puhelun jälkeen (josta mainitsin tämän tekstin loppupuolella) alkoi viikon mittainen pyöritys, jollaista en olisi ikinä uskonut omalle kohdalleni. Se on pitkä tarina...

Pyöritys alkoi Jyväskylästä, jossa minun piti heti käydä verikokeissa. Verikokeiden jälkeen minulle tehtiin siirto Kuopioon, jossa operaatio tultaisiin tekemään. Tuo kyseinen päivä oli perjantai. Siirtoa tehtäessä kukaan ei osannut kertoa milloin tämä leikkaus tehdään tai, että kuinka vakavasta asiasta tässä on kyse. Sanottiin vain, että tämän reissun aikana kasvain tullaan poistamaan. Minä suhteellisen normaalina, joskin vakavana ja pelästyneenä, matkustin kohti Kuopiota Kelan taksin kyydissä. Mietin, että mitenkähän se kasvain poistetaan? Leikataanko minulta pää auki ja lähteekö minulta hiukset? Tämän automatkan aikana mielessä kerkesi pyöriä huomattavan paljon asioita. Päällimmäisenä oli pelko siitä leikkauksesta ja huoli vauvasta. Mieltä kuormitti myös se, että olenko muistanut kertoa kaikille rakkaille läheisilleni kuinka tärkeitä he oikeasti ovat.

Automatkalla soitin siskolleni itkien. Luultavasti ensimmäisen kerran elämässäni sanoin hänelle ääneen rakastavani häntä. Olen kasvanut viisihenkisessä perheessä, jossa on ollut rakastava ja lämmin kasvatus. "Rakkauden tunnustuksia" en muista kuitenkaan liiemmin kuulleeni, vaan niitä on osoitettu yleensä tekojen muodossa. En ole itsekään ollut kovin hyvä sanomaan rakkailleni, että rakastan heitä. Ainoastaan miehelleni olen kyllä sanonut yllättävänkin usein (ja tulen sanomaan) rakastavani häntä. Sisko varmasti tiesi ilman puheluakin, että häntä rakastan, mutta halusin sen hänelle ehdottomasti kertoa. Mistä sitä olisi voinut tietää, oliko tämä viimeinen puhelu hänelle ikinä. Tämän jälkeen kyllä on oppinut, että elämästä ei voi tietää. Mitä vain voi tapahtua. Rakkaudentunnustuksia ei voi koskaan sanoa liikaa.

Elämästä ei voi tietää. Mitä vain voi tapahtua.

Tein tietoisesti päätöksen, että ilmoitan tästä asiasta vain omalle ja mieheni perheelle. Lisäksi halusin, että muutamat läheisimmät ja tärkeimmät ystäväni olivat tietoisia. Kaikki muut tuttavat ja sukulaiset ovat kuitenkin täysin tietämättömiä. Siinä myös yksi syy sille, miksi en (ainakaan vielä) kirjoita blogia nimeni kera. Asiasta on kuitenkin kulunut vasta vähän yli kuukausi. En oikein tiedä miten tällaista asiaa edes lähtisin kenellekään kertomaan ja ylipäänsä haluanko kertoa? Olen jatkuvasti saanut vastailla kysymyksiin: "Kuinka teidän vauva-arki on lähtenyt sujumaan?", "Miten vauvan kanssa menee?", "Jaksatteko ihan hyvin?" jne...

Nämä kysymykset ovat olleet ainakin itselle kovin vaikeita. En tiedä mitä näihin voisi järkevästi vastata? Usein olen vain lyhyesti todennut, että vaihtelevasti on mennyt. Ja totuushan siinäkin piilee. Olen kuitenkin aina jättänyt kertomatta, että takana on ehdottomasti vaikein vaihe elämässäni. Samaan aikaan tässä on kuitenkin tapahtunut hienoin ja ihanin asia, mistä olen kauan haaveillut. Olen tullut äidiksi ja minulla mieheni kanssa on maailman ihanin tyttövauva.

No jatketaan taas tarinaani. Saavuin Kuopioon perjantai-iltana. Siellä oli hoitajat vastassa. Ensimmäisenä minulle sanottiin: "Ai sinä tulet sieltä itse kävellen kantaen omaa laukkuasi. Luulimme, että sinä tulet ambulanssilla." Olin tässä vaiheessa hyvin hämmentynyt ja peloissani. Hoitajat kyselivät vointiani. Sanoin, että kyllä tässä ihan hyvin voidaan, kun ottaa olosuhteet huomioon. Näkö oli huono ja päätä särki.

Tämän jälkeen hoitajat kertoivat mitä on luvassa: "Sinut viedään nyt ensin silmälääkärille, sitten magneettikuvaukseen ja tämän jälkeen sinulle on varattu paikka teho-osastolta." Olin siinä vaiheessa, öö, jos nyt voi edes olla, vieläkin hämmentyneempi ja enemmän peloissani. Minä teho-osastolle? En oikein osannut esittää mitään kysymyksiä ja kehossani alkoi tuntua yhtäkkiä täysin voimattomalta. Luulen, että se johtui osittain siitä, että he pitivät minua heti saapuessani "sairaana" ja kykenemättömänä. Tottakai olin henkisesti ja fyysisesti uupunut, mutta olin kuitenkin tähän asti mieltänyt itseni hyvinvoivaksi, terveeksi ja elinvoimaiseksi yksilöksi, jota uusi arki äitinä oli vain väsyttänyt poikkeuksellisen paljon. Päänsärkykin varmasti johtui siitä.

No kaikki tämä osoittautui kuitenkin vääräksi... Oli siinä seassa varmasti myös vauva-arjesta johtuvaa väsymystä ja uupumusta, mutta suurin osa oli kuitenkin aivokasvaimesta johtuvaa. Mistä minä olisin voinut tietää miten väsyneeltä tuntuu ensimmäisen vauvan syntymisen jälkeen? Nyt kun jälkikäteen kuitenkin tietää mitä kaikkia oireita tuosta kasvaimesta on johtunut, niin tajuaa, että voimat ovat olleet lopussa. Kuitenkin kaikki nämä oireet vain sattui sellaisessa elämänvaiheessa, että ne pystyi oikein hyvin laittaa uuden vauva-arjen piikkiin.

Kun tutkimukset oli tehty hoitaja vaati minun istuvan pyörätuoliin. Hän työnsi minua ympäri sairaalaa. Minä, joka juuri äsken kävelin oma laukku kädessä sisään. Tätä en kyllä unohda koskaan. Vieläkään en ymmärtänyt miksi minua kohdellaan tällä tavoin. Luulin, että minulla "vain oli kasvain", joka täytyy poistaa ja that's it. Muistan, että eri puolella tapaamani lääkärit ja hoitajat sanoivat, ai sinä olet se, joka tuli Jyväskylästä. Sinäkö olit juuri synnyttänyt? Oletko noin hyvässä kunnossa? Tuntui, että olin joku nähtävyys, jonka kaikki tiesivät ja josta kaikki puhuivat. En vaan itse tiennyt yhtään mitä tässä nyt oli niin poikkeuksellista. Kai ne aiemminkin oli nähnyt potilaita, joilla oli aivokasvaimen poisto tulossa.

No saavuimme lopulta teho-osastolle, jossa makasi potilaita, rehellisesti sanottuna, puolikuolleina. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa, joskus ehkä jossakin televisiosarjoissa. Se oli pelottavaa. Minuakin alettiin kiinnittämään erilaisiin laitteisiin ja letkuihin. Niitä kulki ympäri kehoani. Hoitajat sanoivat, että näillä pystytään tarkkailla vointiani. Tässä vaiheessa avasin jo lievän "shokin" keskeltä suutani ja sanoin, että voisiko nyt joku oikeasti kertoa, että mikä minua vaivaa? Tietenkään hoitajat eivät saaneet puhua. Odoteltiin lääkäriä. Tällöin viimeistään aloin ymmärtää, että jotain vakavaa tässä nyt on. Olenko kuoleman sairas? Tähänkö tämä elämä tosissaan päättyy. Jätän jälkeeni pienen vauvan, joka jää ilman äitiä. Onneksi hänellä on kuitenkin maailman paras isä, joka huolehtii hänestä kävipä minulle mitä tahansa. Tunsin kuitenkin todella suurta surua ja pelkoa, en halunnut vielä lähteä. Eihän tämä voinut mennä näin? Itkin ja välillä rauhotuin. Sitten taas itkin. Kyyneleitä en pystynyt pidättelemään, eikä tarvinnutkaan.

No lääkäri sitten saapui: "Sinulla oli minulle jotain kysyttävää?" Minä siihen sitten tokaisin, että haluan tietää miksi olen täällä ja mikä minua vaivaa. Lääkäri kertoi omalla tavallaan, lääketieteellisien termien höystämänä, että aivokasvain on poikkeuksellisen harvinaisessa ja vaarallisessa paikassa aivojani. "Tällä hetkellä kasvain painaa sellaista osaa meidän aivoista, että käytännössä hetkenä minä hyvänsä sinun elintoimintosi voivat lakata toimimasta. Ainakin aivolisäke ja näköhermo ovat painautuneina. Sen vuoksi sinä olet täällä meillä tehovalvonnassa." Siinä oli varmasti paljon muutakin mitä hän kertoi, mutta nämä ovat päällimmäisenä muistissa. Kasvaimen poisto oli tehtävä niin pian kuin mahdollista. Sen myös muistan, että sairaalassa oli kuulemma vain kaksi lääkäriä, jotka tekivät tällaisia leikkauksia (leikkaus oli tehtävä nenän kautta tähystämällä). Minulle kerrottiin, että leikkaava lääkäri tulee seuraavana aamuna poistamaan kasvaimen, vaikka ei ole edes työvuorossa. Tämä lääkäri tuli myös vielä samana iltana katsomaan minua ja kertomaan, kuinka itse leikkaus tehdään. Silloin olin niin poistolaltani kaikesta, että en muista siitä oikeastaan mitään. Tämä lääkäri on kyllä minun todellinen sankarini. Hänen ansiosta olen elossa. Hänen ansiosta minä olen saanut näköni takaisin. Hänen ansiosta minä olen entistäkin onnellisempi.

Huhhuh, olipas tämä pitkä teksti. Jatketaan tästä sitten leikkauksen jälkeisiin tunnelmiin seuraavassa tekstissä. Oikein aurinkoista alkanutta viikkoa!