Kirkas maailma. Osa 3

Avaan silmiäni hyvin hitaasti. Olen tokkurassa. Edessäni seisoo ihmisiä. Alan kuulla puhetta: "Leikkaus on ohi. Kaikki meni hyvin. Mikä on vointisi?"

Olen hereillä. Olen elossa. Näen kasvot, jotka katsovat minua. Käsittämätöntä. Saan sanotuksi leikkaavalle lääkärille: "Minä näen sinut. Kiitos." En muista hetkeä milloin olisin tuntenut yhtä suurta kiitollisuutta. En tiedä miten koskaan voin tarpeeksi kiittää tuota taitavaa lääkäriä. Hän tekee "vain" työtään, mutta minun tapauksessani lääkärin työ sai aivan uuden merkityksen. Mieheni sanoikin mielestäni hyvin, että on ihan sama miten paljon lääkärit tienaavat, kyllä heidän työnsä on kaiken sen arvoista. Toiset tekevät työkseen leikkauksia. Ja vieläpä aivojen. Jotenkin tuntuu hyvin vaikealta käsittää, miten joku voi osata. Hän poisti sinne kuulumattomat asiat, paransi näköni ja pelasti henkeni. Ei voi kuin ihailla. Jotenkin itse on mieltänyt, että aivoissa on meidän elimistön tärkeimmät työkalut. Niihin kohdistuneet leikkaukset ovat varmasti todella haastavia. Pieni virhe leikkauksessa ja se oli siinä. Aivovauriot voivat olla erittäinkin vakavia. Onneksi niitä ei nyt tullut.

Alun höpinöiden jälkeen lääkäri kävi leikkauksen läpi. Tästä en muista yhtään mitään. Ainoa kysymys, joka minulla oli mielessä: "Soititko jo miehelleni?" Muistan jopa kehuneeni, että muistan hänen numeron ulkoa. Sanoin sen siinä ääneen ja eräs hoitaja sen myös kirjoitti ylös. Eihän siinä tokkurassa muisti ihan täysin pelannut. Paljon siinä oli kuitenkin oikein. Onneksi heillä oli mieheni yhteystiedot jossakin tallessa. Oli kyllä huojentavaa huomata, kun sitä numeroa päässäni kelailin, että aivot jollakin tavalla pelittävät heti leikkauksen jälkeen.

Muistan kuinka siinä maatessani mielessä vilisi taas paljon erilaisia ajatuksia. Olo oli hyvin sekava, mutta äärimmäisen helpottunut. Ajattelin paljon taas läheisiä ihmisiäni ja sitä kuinka onnellinen olen, kun minulla on heidät. Ajatuksen juoksua hidasti kovat kivut. Päähän tietysti koski ja siihen sain kipulääkettä. Se kipu ei sen jälkeen enää tuntunut missään. Vielä paremmin muistan, kuinka kova jano minulla oli ja kuinka kurkkuun koski. Se oli täyttä tuskaa. Vain ne, jotka ovat olleet isossa leikkauksessa, jossa nukutetaan voivat tietää miltä tuntuu kun syvältä kurkusta "kairataan" hengityslaite ulos. Se on niin ikävä tunne. Omalta osalta kipua lisäsi se, että tähän kurkkuun kohdistuvaan kipuun en saanut juoda käytännössä lainkaan vettä. Haluttiin varmistaa, että jos jotakin tapahtuu, niin olisin heti valmis uudelleen leikkaussaliin. Olin juomatta ja syömättä vuorokauden. Se oli todella vaikeaa, kun päivittäin olen tottunut juomaan vettä litratolkulla. Janon tunne oli sanoinkuvaamattoman suuri. Suuni oli täysin kuiva. En saanut edes kunnolla puhuttua, koska suussani ei käytännössä ollut enää ollenkaan limaa.

Heti leikkauksen jälkeen alkoi toipuminen. Toipuminen lähti käyntiin parhaassa mahdollisessa seurassa. Sain poikkeuksen ottaa vieraita vastaan heräämöön, koska siellä oli niin vähän muita potilaita minun lisäkseni. Minua tuli katsomaan mieheni ja meidän pieni vauva, siskoni ja oma äitini. Muistan kuinka itkin onnesta. Oli niin ihana nähdä heitä. Tämä oli käytännössä ensimmäinen kerta, kun näin täysin kirkkaasti oman tyttäreni. En voi muistaa yhtä kaunista hetkeä kuin tämä. Olin toki kaikissa mahdollisissa piuhoissa ja lääkkeiden hourissa, mutta silti se tunne, kun rakkaat ihmiset oli siinä. Rakkaus, siinä kaikki.

Rakkaus. Tällainen kakku odotti, kun pääsin sairaalasta kotiin.

Lauantaiaamuna sain siirron osastolle. Osastolla vierähtikin sitten se pisin toipumisjakso. Olin osastolla torstaihin asti eli 6 kokonaista päivää. Ikävä kotiin oli suuri. Ikävä vauvaa ja miestä. Sitä se suurimmaksi osaksi koko ajan oli. Minulla oli huono omatunto ja koin itseni huonoksi äidiksi, kun olin erossa omasta pienestä tyttärestäni. Yritin hokea itselleni, että näin on nyt vaan pakko tehdä. Minun oli toivuttava, jotta pystyin taas palata arkeen vauvan kanssa ja olla hänelle paras mahdollinen äiti. Mieheni teki tuon viikon aikana uskomattoman paljon perheeni eteen. Hän siirsi kaikki työt ja muut sovitut asiat. Hän oli Isä tyttärelleni, isolla I:llä. Mieheni oli kuukauden ikäisen vauvan kanssa kaiket päivät kotona, se oli varmasti raskasta. Hän piti samalla huolta kodista ja huolehti minusta. Oli maailman parasta, kun he kävivät katsomassa minua. Kuopioon on Jyväskylästä noin puolentoista tunnin ajomatka. Tätä kiitollisuutta ja arvostusta hänen tekemisiään kohtaan ei riitä sanat kuvaamaan. Liikutun nytkin kun mietin, kuinka ihana ja rakastava isä hän on tyttärelleni ja mies minulle.

Leikkausta varten minusta ei oltu keretty keräämään kauheasti tietoja, verikokeita yms. Myöhemmin verituloksista nähtiin, että elimistössäni oli paljon puutostiloja, aivolisäkkeen hormonitoiminta oli vaurioitunut. Olin mm. kuivumistilassa. Tämä selitti tuon aivan käsittämättömän janon, mikä minulla oli heräämössä. Käytännössä kun sain puoli litraa vettä, join sen minuutissa. Näin oli itseasiassa ollut jo hyvin pitkään. Raskausaikana varsinkin join todella paljon. Myös vauvan syntymän jälkeen join runsaasti. Itseasissa silloinhan kehotetaan juomaan normaalia enemmän, jos imettää. Imetystähän minäkin yritin, mutta yritykseksihän se jäi. Maitoa ei tietenkään tullut kasvaimen takia. Tätä en voinut tietää. Imetyksen epäonnistuminen oli vastasynnyttäneelle äidille todella kova pettymys. No se on sitten taas ihan eri tarina. Voin kertoa siitä myöhemmin.

Tällä hetkellä minulla on käsittämätön määrä eri lääkkeitä, joita pitää syödä, jotta elimistö pysyy tasapainossa. En ole oikein vieläkään tottunut tähän ajatukseen. Olen joutunut asentamaan kännykkään muistutuksen lääkkeiden ottamisesta. Lääkkeitä tulee ottaa erimääriä ja eri kellon aikoina. Se vaatii kyllä täyden työn totuttautua tälläiseen. Enkä kyllä usko, että koskaan täysin totun.

Tämä dosetti helpottaa lääkkeiden kanssa.

En osaa pitää itseäni sairaana. Olen aina ollut todella huono siinä. Siitä kertoo ehkä hyvin se, että esim. viime vuonna ensimmäisessä työpaikassani en ollut koko vuoden aikana yhtään päivää poissa töistä. Minun täytyy siis olla todella sairas, että pitäisin itseäni sellaisena. Osa syy siihen miksi tässäkin tapauksessa mentiin näin pitkälle oli ehkä se, että tietyllä tapaa vähättelin asioita ja ajattelin olevani paremmassa kunnossa kuin todellisuudessa olin. En voi kuitenkaan kieltää, että näön heiketessä hälytyskellot eivät olisi soineet. Minua pelotti ja ihmettelin mikä minulla on. Sisimmässäni tiesin, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Tämä raskaus, vauvan syntymisen odottaminen ja itse syntymä olivat niin ihania ja suuria asioita, että oma vointi jäi hieman varjoon. Ei ollut myöskään helppo hankkiutua hoitoon heti vauvan syntymän jälkeen, kun näkö ei ollutkaan palautunut.

Monesti, kun menee johonkin uuteen paikkaan kysytään niitä perusterveystietoja. Olen aina ollut tyyppi, jolla kaikkeen ollut vastaus Ei. Esim. allergiat, diabetes, sydän- ja verisuonitaudit jne. Olen muutaman kerran jo joutunut täyttämään näitä papereita. Tällöin on kieltämättä vaikeaa. En voi vaan täyttää kaikkea Ei, Ei ja Ei. Nyt minulla on sairaus. Sairaukseni on aivolisäkkeen vajaatoiminta. Täytyy muistaa kirjoittaa se ylös, täytyy muistuttaa itseä tästä. Kohdallani kukaan ei vielä osaa sanoa tulenko koskaan paranemaan. Kukaan ei tiedä miten jatkossa lääkkeiden suhteen mennään. Kukaan ei vielä tiedä mikä kasvaimeni oli. Patologit ympäri Suomen ovat sitä tutkineet. Se on aika pelottavaa, mutta kuitenkaan mitään suurta vaaraa ei ole. Niin he sanovat. Aika näyttää asioita. Elän tietyssä epävarmuudessa, mutta sen kanssa oppii varmasti elämään. En aio turhaan murehtia. Elän onnellista ja tuiki tavallista elämää. Tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut ja se tunne on ihana asia. Elän tässä ja nyt.

Seuraavaksi luvassa hieman jouluista tekstiä. Ja sitä varten onkin hyvä mennä taas maistamaan viime sunnuntaina leivottua piparimudcakea. Kivaa keskiviikkoa kaikille! :)

Tässä Pirkka lehdestä bongattu jouluinen piparimudcake. Aivan taivaallisen makuista!

Lähtö. Osa 2

Viimeksi kerroin, kuinka pitkän tien jouduin kulkea ennen kuin pääsin silmäni takia "oikeaan" hoitoon ja pään magneettikuvaukseen. Ymmärrän kyllä, että nuo kuvaukset maksaa paljon ja, että pääsy niihin on vaikeaa. Eihän lääkäritkään voi heti olettaa sitä pahinta mahdollista. Näin jälkikäteen tuntuu kuitenkin hassulta, että jo ensimmäisellä päivystysreissulla minusta ei olisi voinut ottaa päänkuvia TT-laitteella, joka on ilmeisen nopea ja helppo tehdä. Tästä oltaisiin jo heti voitu nähdä mikä minua vaivaa. Onneksi se syy kuitenkin lopulta löytyi erilaisten vaiheiden jälkeen. Saamani puhelun jälkeen (josta mainitsin tämän tekstin loppupuolella) alkoi viikon mittainen pyöritys, jollaista en olisi ikinä uskonut omalle kohdalleni. Se on pitkä tarina...

Pyöritys alkoi Jyväskylästä, jossa minun piti heti käydä verikokeissa. Verikokeiden jälkeen minulle tehtiin siirto Kuopioon, jossa operaatio tultaisiin tekemään. Tuo kyseinen päivä oli perjantai. Siirtoa tehtäessä kukaan ei osannut kertoa milloin tämä leikkaus tehdään tai, että kuinka vakavasta asiasta tässä on kyse. Sanottiin vain, että tämän reissun aikana kasvain tullaan poistamaan. Minä suhteellisen normaalina, joskin vakavana ja pelästyneenä, matkustin kohti Kuopiota Kelan taksin kyydissä. Mietin, että mitenkähän se kasvain poistetaan? Leikataanko minulta pää auki ja lähteekö minulta hiukset? Tämän automatkan aikana mielessä kerkesi pyöriä huomattavan paljon asioita. Päällimmäisenä oli pelko siitä leikkauksesta ja huoli vauvasta. Mieltä kuormitti myös se, että olenko muistanut kertoa kaikille rakkaille läheisilleni kuinka tärkeitä he oikeasti ovat.

Automatkalla soitin siskolleni itkien. Luultavasti ensimmäisen kerran elämässäni sanoin hänelle ääneen rakastavani häntä. Olen kasvanut viisihenkisessä perheessä, jossa on ollut rakastava ja lämmin kasvatus. "Rakkauden tunnustuksia" en muista kuitenkaan liiemmin kuulleeni, vaan niitä on osoitettu yleensä tekojen muodossa. En ole itsekään ollut kovin hyvä sanomaan rakkailleni, että rakastan heitä. Ainoastaan miehelleni olen kyllä sanonut yllättävänkin usein (ja tulen sanomaan) rakastavani häntä. Sisko varmasti tiesi ilman puheluakin, että häntä rakastan, mutta halusin sen hänelle ehdottomasti kertoa. Mistä sitä olisi voinut tietää, oliko tämä viimeinen puhelu hänelle ikinä. Tämän jälkeen kyllä on oppinut, että elämästä ei voi tietää. Mitä vain voi tapahtua. Rakkaudentunnustuksia ei voi koskaan sanoa liikaa.

Elämästä ei voi tietää. Mitä vain voi tapahtua.

Tein tietoisesti päätöksen, että ilmoitan tästä asiasta vain omalle ja mieheni perheelle. Lisäksi halusin, että muutamat läheisimmät ja tärkeimmät ystäväni olivat tietoisia. Kaikki muut tuttavat ja sukulaiset ovat kuitenkin täysin tietämättömiä. Siinä myös yksi syy sille, miksi en (ainakaan vielä) kirjoita blogia nimeni kera. Asiasta on kuitenkin kulunut vasta vähän yli kuukausi. En oikein tiedä miten tällaista asiaa edes lähtisin kenellekään kertomaan ja ylipäänsä haluanko kertoa? Olen jatkuvasti saanut vastailla kysymyksiin: "Kuinka teidän vauva-arki on lähtenyt sujumaan?", "Miten vauvan kanssa menee?", "Jaksatteko ihan hyvin?" jne...

Nämä kysymykset ovat olleet ainakin itselle kovin vaikeita. En tiedä mitä näihin voisi järkevästi vastata? Usein olen vain lyhyesti todennut, että vaihtelevasti on mennyt. Ja totuushan siinäkin piilee. Olen kuitenkin aina jättänyt kertomatta, että takana on ehdottomasti vaikein vaihe elämässäni. Samaan aikaan tässä on kuitenkin tapahtunut hienoin ja ihanin asia, mistä olen kauan haaveillut. Olen tullut äidiksi ja minulla mieheni kanssa on maailman ihanin tyttövauva.

No jatketaan taas tarinaani. Saavuin Kuopioon perjantai-iltana. Siellä oli hoitajat vastassa. Ensimmäisenä minulle sanottiin: "Ai sinä tulet sieltä itse kävellen kantaen omaa laukkuasi. Luulimme, että sinä tulet ambulanssilla." Olin tässä vaiheessa hyvin hämmentynyt ja peloissani. Hoitajat kyselivät vointiani. Sanoin, että kyllä tässä ihan hyvin voidaan, kun ottaa olosuhteet huomioon. Näkö oli huono ja päätä särki.

Tämän jälkeen hoitajat kertoivat mitä on luvassa: "Sinut viedään nyt ensin silmälääkärille, sitten magneettikuvaukseen ja tämän jälkeen sinulle on varattu paikka teho-osastolta." Olin siinä vaiheessa, öö, jos nyt voi edes olla, vieläkin hämmentyneempi ja enemmän peloissani. Minä teho-osastolle? En oikein osannut esittää mitään kysymyksiä ja kehossani alkoi tuntua yhtäkkiä täysin voimattomalta. Luulen, että se johtui osittain siitä, että he pitivät minua heti saapuessani "sairaana" ja kykenemättömänä. Tottakai olin henkisesti ja fyysisesti uupunut, mutta olin kuitenkin tähän asti mieltänyt itseni hyvinvoivaksi, terveeksi ja elinvoimaiseksi yksilöksi, jota uusi arki äitinä oli vain väsyttänyt poikkeuksellisen paljon. Päänsärkykin varmasti johtui siitä.

No kaikki tämä osoittautui kuitenkin vääräksi... Oli siinä seassa varmasti myös vauva-arjesta johtuvaa väsymystä ja uupumusta, mutta suurin osa oli kuitenkin aivokasvaimesta johtuvaa. Mistä minä olisin voinut tietää miten väsyneeltä tuntuu ensimmäisen vauvan syntymisen jälkeen? Nyt kun jälkikäteen kuitenkin tietää mitä kaikkia oireita tuosta kasvaimesta on johtunut, niin tajuaa, että voimat ovat olleet lopussa. Kuitenkin kaikki nämä oireet vain sattui sellaisessa elämänvaiheessa, että ne pystyi oikein hyvin laittaa uuden vauva-arjen piikkiin.

Kun tutkimukset oli tehty hoitaja vaati minun istuvan pyörätuoliin. Hän työnsi minua ympäri sairaalaa. Minä, joka juuri äsken kävelin oma laukku kädessä sisään. Tätä en kyllä unohda koskaan. Vieläkään en ymmärtänyt miksi minua kohdellaan tällä tavoin. Luulin, että minulla "vain oli kasvain", joka täytyy poistaa ja that's it. Muistan, että eri puolella tapaamani lääkärit ja hoitajat sanoivat, ai sinä olet se, joka tuli Jyväskylästä. Sinäkö olit juuri synnyttänyt? Oletko noin hyvässä kunnossa? Tuntui, että olin joku nähtävyys, jonka kaikki tiesivät ja josta kaikki puhuivat. En vaan itse tiennyt yhtään mitä tässä nyt oli niin poikkeuksellista. Kai ne aiemminkin oli nähnyt potilaita, joilla oli aivokasvaimen poisto tulossa.

No saavuimme lopulta teho-osastolle, jossa makasi potilaita, rehellisesti sanottuna, puolikuolleina. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa, joskus ehkä jossakin televisiosarjoissa. Se oli pelottavaa. Minuakin alettiin kiinnittämään erilaisiin laitteisiin ja letkuihin. Niitä kulki ympäri kehoani. Hoitajat sanoivat, että näillä pystytään tarkkailla vointiani. Tässä vaiheessa avasin jo lievän "shokin" keskeltä suutani ja sanoin, että voisiko nyt joku oikeasti kertoa, että mikä minua vaivaa? Tietenkään hoitajat eivät saaneet puhua. Odoteltiin lääkäriä. Tällöin viimeistään aloin ymmärtää, että jotain vakavaa tässä nyt on. Olenko kuoleman sairas? Tähänkö tämä elämä tosissaan päättyy. Jätän jälkeeni pienen vauvan, joka jää ilman äitiä. Onneksi hänellä on kuitenkin maailman paras isä, joka huolehtii hänestä kävipä minulle mitä tahansa. Tunsin kuitenkin todella suurta surua ja pelkoa, en halunnut vielä lähteä. Eihän tämä voinut mennä näin? Itkin ja välillä rauhotuin. Sitten taas itkin. Kyyneleitä en pystynyt pidättelemään, eikä tarvinnutkaan.

No lääkäri sitten saapui: "Sinulla oli minulle jotain kysyttävää?" Minä siihen sitten tokaisin, että haluan tietää miksi olen täällä ja mikä minua vaivaa. Lääkäri kertoi omalla tavallaan, lääketieteellisien termien höystämänä, että aivokasvain on poikkeuksellisen harvinaisessa ja vaarallisessa paikassa aivojani. "Tällä hetkellä kasvain painaa sellaista osaa meidän aivoista, että käytännössä hetkenä minä hyvänsä sinun elintoimintosi voivat lakata toimimasta. Ainakin aivolisäke ja näköhermo ovat painautuneina. Sen vuoksi sinä olet täällä meillä tehovalvonnassa." Siinä oli varmasti paljon muutakin mitä hän kertoi, mutta nämä ovat päällimmäisenä muistissa. Kasvaimen poisto oli tehtävä niin pian kuin mahdollista. Sen myös muistan, että sairaalassa oli kuulemma vain kaksi lääkäriä, jotka tekivät tällaisia leikkauksia (leikkaus oli tehtävä nenän kautta tähystämällä). Minulle kerrottiin, että leikkaava lääkäri tulee seuraavana aamuna poistamaan kasvaimen, vaikka ei ole edes työvuorossa. Tämä lääkäri tuli myös vielä samana iltana katsomaan minua ja kertomaan, kuinka itse leikkaus tehdään. Silloin olin niin poistolaltani kaikesta, että en muista siitä oikeastaan mitään. Tämä lääkäri on kyllä minun todellinen sankarini. Hänen ansiosta olen elossa. Hänen ansiosta minä olen saanut näköni takaisin. Hänen ansiosta minä olen entistäkin onnellisempi.

Huhhuh, olipas tämä pitkä teksti. Jatketaan tästä sitten leikkauksen jälkeisiin tunnelmiin seuraavassa tekstissä. Oikein aurinkoista alkanutta viikkoa!

Näkö meni. Osa 1

Muutama päivä on taas mennyt ja tuntuu, että olen valmis kertomaan hieman lisää aivokasvain diagnoosiin johtaneesta tarinastani. Aloitin kertomusta viime viikolla tämän tekstin loppupuolella. Nyt tässä ensimmäisessa osassa kerron odotusajastani, mistä kaikki sai alkunsa...

Tein raskaustestin 3.1.2016. Se näytti positiivista, itkin onnesta ja niin itki miehenikin. Siitä alkoi onnellinen ja jännittävä odotusaika meille molemmille. Alkuraskaudessa huomasin olevani hyvin väsynyt ja huonovointinen, hemoglobiinikin oli hyvin alhainen. Rautatableteiden avulla se saatiin kuitenkin kuntoon. Huonovointisuus ilmeni etovana olona; en pystynyt syömään läheskään kaikkia ruokia mitä normaalisti söin. Pannaan joutuivat mm. kahvi, alpro soija jogurtit ja polar juusto. Se oli hyvin outoa, koska juurikin nuo mainitsemani ruoka-aineet ovat olleet suurimpia herkkujani! Noin muuten raskausaika (loppuraskautta lukuunottamatta) oli tosi onnellinen ja vointi oli yllättävänkin hyvä. Mulle ei tullut kauheasti ylimääräistä turvotusta ja pystyin elämään suhtkoht normaalisti. Painoa koko raskauden aikana tuli n. 15 kiloa.

Loppurauskaudessa sattui ja tapahtui sitten enemmän. Mieheni rikkoi silmälasinsa ja joutui tietenkin hankkia uudet tilalle. Hän varasi ajan optikolle. Multa löytyy myös lasit, joita käytän tosi harvoin. Käytännössä olen elänyt joka päivä piilareilla. Ajattelin, että nyt on varmaan minunkin korkea aika käydä tarkistuttamassa näkö ja uusia samalla silmälasit. No elokuun puolivälissä ollessani raskausviikolla 38 kävin sitten optikolla. Minun ja optikon hämmästykseksi huomattiin, että en näe vasemmalla silmällä mitään muuta kuin harmaata "sumua." Optikko totesi, että hän ei voi määrittää laseja ja minun olisi syytä varata aika silmälääkärille. No käskystähän minä niin tein..

Silmälääkäri sitten testasi ja katseli silmiä eri laitteilla. Hän totesi silmien paineen ja muiden olevan kaikin puolin ok. Mä en kuitenkaan vasemmalla silmällä nähnyt mitään, joten tuntui oudolta että siinä ei muka olisi mitään vikaa. No silmälääkäri määräsi mut vielä näkökenttätestiin, josta löydettiin puutteita. Sen jälkeen hän totesi, että mun kannattaa ostaa silmän kostutustippoja ja seurata tilannetta. Hän ei voinut määrittää mitään vikaa silmään ja laittoi kiireellisenä lähetteen Jyväskylän keskussairaalaan, jossa mut voitaisiin tutkia tarkemmin. No koskaan en tuolla lähetteellä ole kerennyt vielä päästä hoitoon... Ja monta kertaa myös soitin ja kysyin, että milloin minun aika on, mutta siellä oli kuulemma 200 potilasta ennen minua.

Olin siis viimeisimmilläni raskaana ja toinen silmä puolisokeana. Oli siinä sulattamista. Vauva saattoi syntyä hetkenä minä hyvänsä ja minä pelkäsin sokeutuvani hetkellä minä hyvänsä. Kävin tietysti googlettamassa raskaus + näön heikkeneminen. Sieltä löytyi monia tarinoita ja ajattelin, että tämä näönpuutos liittyy varmasti raskauteen, kun muillakin on ollut vastaavia juttuja... Se vähän huojensi oloani ja mietin, että nyt on hyvä hetki synnyttää vauva maailmaan. Näkö varmasti palautuu synnytyksen jälkeen ennalleen. No toisin kävi.

Näkö vain huononi huononemistaan. Noin kolme viikkoa oli kulunut synnytyksestä ja en enää pystynyt tunnistamaan kasvoja silmieni edestä. Hakeuduin yksityiselle, joka lähetti minut heti päivystykseen. Päivystyksessä sain hoitoa ja minulle laitettiinkin kortisonitiputus, epäiltiin että näköhermoni olisi tulehtunut. Tämä auttoi ja näkö kirkastui. Olin ikionnellinen, olin synnyttänyt pienen terveen tytön maailmaan ja näköni oli taas tullut takaisin. No sitä kesti vain hetken. Näkö alkoi parin päivän päästä taas sumentua. Se meni huonommaksi ja huonommaksi. Soitin sairaalaan ja kerroin mitä oli tapahtunut. Hoitaja otti asian hoitaakseen ja konsultoi päivystävää lääkäriä asiasta. Hänen mukaansa tällainen ei ollut tyypillistä ja pyysi minua tulemaan tutkittavaksi. Pääsin kuin pääsinkin tämän päivystävän lääkärin vastaanotolle. Hän vihdoinkin otti minun näön heikkenemisen vakavasti. Hän määräsi minut ylimääräisenä potilaana magneettikuvaukseen. Ja tämä magneettikuvaus on ollut tärkein palanen koko tässä jutussa, näön palautumisessa ja ennen kaikkea omassa eloonjäämisessä...

Jatketaan tästä sitten toisessa osassa, kun taas jaksan käydä näitä asioita uudestaan mielessäni läpi.

Black Friday onkin White Friday

Tänään monet kaupat myyvät tuotteitaan Black Friday hinnoin. Ainakin minun korvaani tuo "musta perjantai" kuulostaa kovin synkältä. Viime yönä Jyväskylään satoi valkoinen lumipeite ja näin ollen osuvampi nimitys täällä olisikin White Friday. Jotenkin heti tulee toiveikkaammalle ja paremmalle tuulelle. Tosin Black Friday pitää sisällään jotain jännittävää mystiikkaa toisin kuin White Friday. No samapa tuo. Tänään täällä meidän kotona kuitenkin vietetään hyvin valkoista ja jouluista päivää... Luvassa on joulutorttujen tekoa glögin kera. Joulutorttujen päälle sirotellaan ihanaa valkoista tomusokeria. Lisäksi iltaruoaksi teemme kauan odottamaani pizzaa pizzakivellä. Se on niin rapeaa herkkua, kun paistaa pizzakivellä, suosittelen!

Tässä pizzakivellä tehty pizza. Nam!

Tänään täällä meillä kävi ammattivalokuvaaja ikuistamassa 2 kk ja 2 viikon ikäistä vauvaamme. Innostuin ostelemaan hänelle paljon erilaisia valkoisia vaatteita, jotka varmasti näyttävät kuvissa hyviltä. Eräs tuttuni kuitenkin sanoi mielestäni hyvin: "Anna tytön olla kuvauksissa pääroolissa ja muiden asusteiden (tyllihameiden, rusettipantojen) ja kuvausrekvisiitan (pehmeiden taljojen) sivussa." Itseasiassa, kun näimme jo joitakin kuvia, niin ne kuvat joissa tytöllä ei ollut mitään päällä olivat uskomattoman kauniita. Niistä kuvista huokui eniten se vauvan söpöys ja luonnollisuus. Tänä vuonna olemme myös ajatelleet postittaa joulukortit noiden kuvien joukosta löytyvällä kuvalla. Tytöllä kun oli osassa kuvia päällä myös tonttupuku, jonka löysin Lindexiltä.

Kävin juuri äsken kärryttelemässä ulkona. Jotenkin tähän aikaan vuodesta on hyvin vaikea tietää miten paljon laittaa päällensä itselle saati sitten tytölle. Huomaan usein lähteväni ulos ilman pipoa. Kuitenkin joka kerta mietin kesken kaiken, että onko mun taas paleltava ihan vaan siksi, että en muka kerennyt pukea pipoa lähtiessä. No sitten tää tytön pukeminen on ihan eri juttu. Nyt sillä on äitiyspakkauksesta saatu karhuhaalari ja makuupussi, kypärämyssy ja sen päällä trikoopipo. Tietty sitten huppupäässä ja villasukat ja villatumput käsissä. Tuntuu taas kauhealta määrältä vaatteita. Hyvin epävarmana tässä taas ollaan, että tuliko sitä puettua liikaa vai kenties liian vähän? No vielä toistaiseksi se nukkuu ulkona, niin voisi kuvitella että jokseenkin siellä on ihan hyvä vaatekerros. Se on jännää hommaa tuo pukeminen joka kerta. Ja kaiken lisäksi meidän tytölle noitten ulkovaatteiden pukeminen on jotenkin tosi ikävä asia. Joka kerta menee itkuksi ja se jos joku tuntuu pahalta. 

Toinen epävarmuuden tunne mulle tulee usein siitä, että kuinka usein ja kuinka monta tuntia sen tytön olisi hyvä nukkua? Täällä nukutaan aamupäivisin kymmenestä noin kahteentoista tai hyvässä lykyssä yhteen. Sitten mennään taas kolmen, neljän aikoihin ulos ja nukutaan luultavasti sinne viiden, kuuden tietämiin.. Joskus mennään seitsemältä nukkumaan, joskus yhdeksältä. Yöllä heräillään 3-6 kertaa syömään tai tekemään jotain muuta.. Yöllä varsinkin tuntuu hyvin usein, ettei tyttö saa herättyään unen päästä kiinni. Päivisinkin on hankaluuksia nukahtaa etenkin sisällä. Meillä viedäänkin tyttö oikeastaan aina vaunuihin nukkumaan. Useimmiten hän nukahtaa heti lähdettyä vaunun kanssa liikkeelle. Kuten mainitsin niin unet vaunuissa on noin 2-3 tuntia, tosin hänen unta käydään "avittamassa" vaunuja työntelemällä, jos hän herää ja itkee. En tiedä onko sekään hyvä juttu? No näin me kuitenkin tehdään ja sitä tapahtuu ehkä noin viisi kertaa tossa iltaunilla ja aamu-unilla useimmiten vain kahdesti. Kai ne vauvat voi jotakin pahoja uniakin nähdä ja siksi välillä huutavat? Yleensä se nukahtaa heti, kun vähän keinuttaa.. Ja tietysti sitten kun itku muuttuu huudoksi otetaan tyttö hyvin äkkiä hellään syliin ja sisälle turvaan. :)

Oikein rentouttavaa & valkoista (joillekin mustaa) viikonloppua! Minä pysyn poissa kaupoista, kotona rakkaiden parissa. 

"Onko kiire?"

Olen paljon miettinyt, että mistähän sitä tässä blogissa lähtisi liikkeelle.. Tänä aamuna vaunulenkillä ollessani eräs ystävällinen pappa auttoi minua ajatusteni kanssa. Pappa istuskeli bussipysäkillä kaikessa rauhassa, hymyili ja tokaisi: "Onko kiire?" Minä vastasin hänen hymyynsä hymyllä ja sanoin: "Ei, minulla ei ole kiire mihinkään. Minä nautin tästä." Jatkoin hölkkäämistä kotiin. Tuo hyvin lyhyt kohtaaminen tiivisti oikeastaan lyhyesti kaiken oleellisen siitä miten elämiseen ja kiireeseen tänä päivänä suhtaudun.

Bussipysäkki vaunulenkkini varrelta.

"Entisessä elämässäni" (ennen raskaaksi tuloa) tein asioita kovassa kiireessä ja suorittaen. Täytyi saada hyviä numeroita koulussa, täytyi päästä heti opiskelemaan yliopistoon, täytyi saada tutkinto ensimmäisenä ulos, täytyi päästä heti valmistuttua töihin jne...

Lisäksi täytyi koko ajan olla hyvässä kunnossa, urheilla ja jossain vaiheessa pudottaa painoakin. Tietenkin myös kotona täytyi koko ajan olla hyvä järjestys. Piti siivota, tiskata, pestä pyykkiä ja tehdä milloin mitäkin. En osannut olla paikallaan, en pysähtynyt hetkiksikään. Koko ajan tohina päällä. Suoritin suorittamisen jälkeen.

Nyt tänä päivänä, kaikkien näiden kokemusten jälkeen, koen tajunneeni pikkuhiljaa päästämään irti suorittamisesta. Olen tajunnut alkaa enemmän elää. Elämisellä tarkoitan nyt tässä hetkessä olemista ja nauttimista juuri niistä asioista mitkä saavat onnelliseksi. Juurikin tuo kyseinen vaunulenkki sateessa ilman kiirettä, television katsominen ruissipsien ja dipin kera, ostoskeskuksissa pyöriminen ja yksinkertaisesti ihan vaan oleminen tässä hetkessä tuntuvat niin hyviltä asioilta.

Voiko olla parempaa kuin istua kotona vauva sylissä ja mies vierellä? En haluaisi luopua tällaisista hetkistä mistään hinnasta. Arvostan joka hetkeä minkä heidän kanssaan saan viettää. Toki suunnittelen tulevaa ja arvostan tekemiäni tutkintoja ja päättäväisyyttä, jolla olen saanut asioita tehtyä. Kuitenkin nyt uuden alun jälkeen tällaiset suorittamiset tuntuvat kovin toissijaisilta asioilta. Tiskit voivat ihan hyvin odottaa, jos hetkeksi pysähdyn nauttimaan kahvistani sohvalla perheen kera. Tärkeintä on rakkaiden ihmisten kanssa yhdessäolo ja se tunne, että on hyvä olla vaan paikallaan. Nimenomaan se, että sallin itseni olla tekemättä yhtään mitään. Ei ole tarve koko ajan saada jotain aikaiseksi.

Tytär sylissä on hyvä hetki vaan pysähtyä olemaan.

Olen jollain tavalla hyvin kiitollinen, että olen joutunut tämän kauhean asian kautta tajuamaan, mikä elämässä on tärkeää, mutta toisaalta taas hyvin järkyttynyt. Aina silloin tällöin minut valtaa suuri epävarmuus ja pelko elossa olemisestani. Mitä olen tehnyt väärin ja miksi minulle on pitänyt käydä näin? Ensimmäinen raskaus ja synnytys ovat jo tarpeeksi isoja ja uusia asioita käsiteltäväksi. Kauhea asia, josta siis puhun on aivojeni keskeltä löytynyt kasvain. Sain täydellisenä yllätykseni tiedon (kuukausi synnytyksen jälkeen), että pään magneettikuvista löytyi syy pitkään jatkuneelle näkökyvyn heikkenemiselleni.

Sadetta ilmassa.

Sateisena ja kylmänä perjantaiaamuna 14.10. se siis tapahtui. Lääkäri soitti ja ilmoitti, että minulta on löytynyt aivoista iso kasvain, joka on heti poistettava. Kasvain painoi näköhermoa ja aivolisäkettä. Tulen muistamaan tämän puhelun aina. Sydän tuntui pysähtyvän. Olin toki ajatellut, että jotain pahaakin noista kuvista voi löytyä, mutta se oli aina hyvin hyvin pieni ja ohimenevä ajatus. Nyt se oli kuitenkin totta, minulla oli aivokasvain. Minä vauva sylissäni, onnellisena uuden aamun valjetessa mietin voiko tämä olla totta? Oliko tämä elämä nyt tässä? Miten minun käy? Miten vauvan käy? Voinko lähteä keskussairaalaan ja ottaa vauvan mukaani? Enhän minä voi jättää häntä yksinkään. Mieskin oli jo kerennyt lähteä töihin.

Puhelun jälkeen aloin heti toimimaan. Järjestelin vauvalle hoitajia ja lähdin itse liikkeelle, pakkohan se oli. Aivokasvain leikattiinkin heti seuraavana aamuna hätäpäivystyksenä Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kaikki tapahtui todella nopeasti ja ilman minkäänlaista suunnittelua. Toisaalta jälkeenpäin ajateltuna se on ehkä parempi, että mitä vähemmän tiesin, sitä vähemmän kerkesin murehtia. Kyllä se kuitenkin todellinen shokki kaikkinensa oli. Kerron tästä myöhemmin lisää.

Näillä miettein kuitenkin lopetan tämän kertaisen kirjoittamisen ja toivotan kaikille kiireetöntä keskiviikkoa! Nauttikaa olemisesta itsenne ja rakkaittanne kanssa!

"Uusi elämä", uusi blogi

Olen 26-vuotias nainen, jolla on ihana aviomies ja syyskuussa syntynyt esikoistytär. Asun Jyväskylässä kauniissa ympäristössä, uudehkossa rivitalossa. Kaikkiaan elämässä tuntuu asiat olevan paremmin kuin koskaan. Tyttäreni syntymä on ollut yksi hienoimmista asioista koko elämässäni. Samalla tähän elämäntilanteeseen on kuitenkin liittynyt yksi elämäni kauheimmista asioista; luulin kuolevani saadessani diagnoosin aivokasvaimesta. Tuntuu, että en oikein ole itsekään vielä sisäistänyt mitä minulle on viimeisten kolmen kuukauden aikana tapahtunut.

Odotusaika oli onnellinen ja olin täysin tietämätön aivoissa olevasta kasvaimestani

En ole oikeastaan koskaan ajatellut, että minä tulisin kirjoittamaan blogia. Kuitenkin nyt tämä uusi elämäntilanne kaikkine mullistavane ja epätodellisine asioineen sai minussa kipinän syttymään. Jatkossa aion kirjoittaa tänne tunteitani aidosti epävarmasta elämästäni ja uudesta vauva-arjesta, jossa riittää opettelemista.

Tässä on nyt siis käsillä "uusi elämä", jollaista en olisi ikinä uskonut eläväni. Tule mukaan seuraamaan blogiani ja jakamaan ajatuksia.