Työt kutsuu

Kuten otsikosta näkyy, niin päätös on tehty ja olen palaamassa syksyllä töihin. Kirjoitin aiemmin, kuinka vaikealta tämän päätöksen tekeminen tuntui. Asia tuntuu edelleen vaikealta ja pahalta, mutta tämä ratkaisu oli tehtävä. Pikkuhiljaa onkin varmasti hyvä alkaa valmistautua tähän muutokseen henkisesti. Suoraan sanottuna töihinpaluu pelottaa ja hirvittää. Kuinka osaan olla päivät erossa tytöstä? Kuinka osaan vuoden tauon jälkeen olla taas töissä ja työkavereiden kanssa? Oma lisäjännitys ja pelko tulee varmasti myös siitä, että työpaikka, johon olen palaamassa, on minulle täysin uusi ja tuntematon.

En ole ollut paljoa erossa tyttärestäni. Pisin aika, jonka olen ollut poissa taitaa olla siinä 4-6 tunnin välimaastossa. Useimmat poissaoloni ovat ajoittuneet tytön päiväuniaikaan. Muistaakseni vain yhden kerran olen ollut kokonaisen yön eri rakennuksessa, tosin 500 metrin päässä silloinkin. Ja olinhan alkuaikoina viikon poissa leikkaukseni takia, mutta sitä en jotenkin haluaisi laskea tähän mukaan.

On oikeasti kamala ajatus, että joudun yhtäkkiä olla päivät poissa kotoa ja erossa tytöstä. Ainoa asia, joka mieltäni hieman helpottaa on se, että tiedän tytön olevan 'hyvissä käsissä'. Tällä hetkellä ajatuksena on, että mieheni jää tytön kanssa kotiin. Olen kovin mielissäni tästä ajatuksesta, sillä mieheni itse oma-aloitteisesti ehdotti sitä. Olemme molemmat samaa mieltä siitä, että koti on meidän tytölle ehdottomasti paras paikka jatkaa kasvua ja kehitystä. Joillekin perheille ja lapsille päivähoito on varmasti hyvä/oikea ratkaisu, mutta meistä se ei tuntunut alle vuoden ikäiselle tyttärellemme oikealta paikalta. Tosin on hyvin todennäköistä, että tyttö kehittyy ja kasvaa kolmen kuukauden sisällä ja tilanne näyttäytyy silloin aivan eri valossa. Nyt mennään kuitenkin tällä suunnitelmalla; minä palaan työelämään ja mieheni jää koti-isäksi.

Tytön kanssa kotona oleminen on ollut kiistatta elämäni parasta aikaa. Oman lapsen syntymä, sekä lapsen kehityksen ja kasvun seuraaminen ovat olleet monin eritavoin mullistavia asioita. Kaikkeen tähän kotona oloon ja äidiksi kasvamiseen on sisältynyt paljon iloa ja onnea, mutta myös tuskaa ja hikeä. Ajoittain ollut todella haastavaa ja rankkaa. Kuitenkaan tällaista kasvua ja oppia ihmisenä ei pysty saamaan mistään muualta. Tätä ei voi verrata mihinkään muuhun.

"Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa"

Tuntuu kurjalta ja ikävältä, että kohta tämä päivittäinen kotona olo tytön kanssa tulee päätökseen. Tiedän, että minulla tulee olemaan valtava ikävä häntä. Haluankin ottaa näistä hetkistä kaiken ilon irti. Välillä on vaikeaa ja välillä helpompaa. On silti hyvä pitää kirkkaana mielessä, kuinka ainutlaatuista ja hienoa aikaa tämä kotona olo pienen lapsen kanssa on. Haluan taltioida sen ikuisiksi ajoiksi mieleeni ja sydämeeni. <3