Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Tovi vierähtänyt viime kirjoituksesta. Syy hiljaiseloon on yksinkertainen: olen juossut päivästä toiseen tytön perässä ympäri huushollia.

On oikeasti yllättävää, kuinka nopeasti meidän pienokainen on oppinut uusia asioita. Tuntuu, että juuri hän oppi ryömimään, sitten konttaamaan ja nyt jo noustaan seisomaan. Viikko sitten hän alkoi ihan itsekseen nousemaan portaita ylöspäin. Ei varmaan aikaakaan, kun hän jo kävelee...

Täällä kotona piisaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tyttö haluaa koskea, maistaa ja kokeilla aivan kaikkea. Hän haluaa kiivetä ihan mihin tahansa ja aivan koko ajan. Ensin kiivetään sohvalle, sitten sohvapöydälle, sitten tv-tasolle, sitten säkkituolille, sitten lelukorille, sitten portaisiin ja niin edelleen. Käsittämätöntä touhua, mistä tämä kaikki energia kumpuaa?

Kaikkea on testattava hinnalla millä hyvänsä :)

Kun olen saanut tytön edes hetkeksi rauhoittumaan ja nukkumaan, on pitänyt miettiä järkevästi mihin käyttää oman aikansa. Blogin kirjoittaminen on myös tästä syystä jäänyt vähemmällä. Unien pituus on maksimissaan sen 2 h ja tuntuu, että se aika menee hirveällä vauhdilla. Yleensä käytään aikaani johonkin seuraavista:

• teen ruokaa
• syön
• käyn suihkussa 
• käyn vessassa 
• pesen pyykkiä 
• valmistelen tytön seuraavia aterioita
• siivoan leluja pois lattialta
• pakkaan muuttotavaroita
• selailen puhelinta

Ja siihen ne jää. Hyvä jos noista kerkeää edes muutaman tehdä. Mitään muuta järkevää en oikeastaan enää päivisin saa tehdyksi. Televisiota en kerkeä avata, saati istua sohvalle lukemaan kirjaa tai lehteä. Pakkaaminenkin on ollut täysi mahdottomuus. Aina yksi tavara sinne ja toinen tänne. Ei taida kovin paljon lähteä tavaraa mukaan.

Tytön ollessa hereillä kaikki omat asiat jää toissijaiseksi, koska on pakko seurata jatkuvasti silmä kovana, missä hän viilettää. Jos joskus olen voinut tehdä jotain muuta samanaikaisesti, on se tällä erää historiaa. Tuntuu, että melkein joka kerta, kun en ole ollut hänen takana varmistamassa, hän on kaatunut. Useimmiten pää kolahtaa lattiaan. On tosi surullista kuulla se parkuva itku heti kaatumisen jälkeen. Muutaman kerran nenäkin on osunut ikävästi lattiaan ja on tullut hieman verta. Silloin huomasin, että itsekin hätäännyin, vaikka mitään vakavaa ei onneksi tapahtunut.

Noita kaatumisia ja kolautuksia on tapahtunut käytännössä aina silloin, kun olen ollut lämmittämässä maitoa, hakemassa itselleni nenäliinaa, vastaamassa puhelimeen tms. Tuntuu, etten voi hetkeksikään kääntää selkääni, koska aina sillon tapahtuu. Tiedostan, että tämä on meille kummallekin vielä uusi vaihe ja täydellistä opettelua, enkä sen vuoksi uskalla jättää tyttöä oikein hetkeksikään tarkkailematta. En luota siihen, että alastulo olisi hänellä vielä hallinnassa. Ja sitähän nuo kolautuksetkin varmasti kertovat, ei ole homma vielä hanskassa.

Nyt ymmärrän, mitä muut tarkoittivat, kun sanoivat, että ole ihan tyytyväinen siihen, kun vauva ei liiku mihinkään. Tottakai olin iloinen ja tyytyväinen silloinkin, mutta pakko myöntää, että sitä odotti ihan tohkeissaan, milloin aletaan liikkua. Onhan se nyt niin siistiä! Ei sitä kuitenkaan osannut ajatella, kuinka paljon tuskahikeä ja huolta voi tämäkin aiheuttaa. Nyt liikutaan ja lujaa. Olen täysin työllistettynä tässä hommassa.

Uskoisin, että kolhuja tulee aivan varmasti nyt ja myöhemmin. Eräs lääkäri sanoikin mielestäni osuvasti: "Meistä kukaan ei olisi hengissä, jos pienet kaatumiset ja kolhut maantasolta olisivat hengenvaarallisia." Niinpä. Onneksi ihmisten kallot ovat hyvin kehittyneitä ja ilmeisen kestäviä. Silti mietin vakavasti konttauskypärän hankintaa oman mielenterveyden vuoksi. Voisi edes käydä vessassa rauhassa.

Ja me käytiin muuten vajaa viikko sitten 8 kk neuvolassa. Tyttö ei ole vielä täyttänyt 8 kuukautta, mutta muuton takia tarkastus oli jo nyt. Pituutta oli n. 69 cm ja painoa 8650g. Kasvu etenee oikein tasaisesti ja muutenkin meidän arki ruokailuineen kaikkineen sujuu varsin hienosti. Ainoa mikä itseä huolettaa on tytön yösyöminen. Meillä syödään edelleen öisin. Yleensä kerran tai kahdesti. Jos tyttö sattuu heräämään 5 jälkeen, niin tällöin yritetään vielä jatkaa unia maidon avustuksella. Tänään se ei kuitenkaan onnistunut ja lopullinen herätys olikin 5.15. Siihen aikaan tyttöä ei kiinnostanut mikään muu kun sängyssä kiipeily. Kyllä siinä on vissi ero, että saako herätä viideltä vai kuudelta. Voin kertoa, että tuntuu.

Meillä voisi olla hyvä sauma yrittää vieroittaa tyttöä pois noista yösyömisistä, kun muutetaan kesäksi muualle. Pelkään, että hänelle on jo tullut siitä tapa, jota vaan joka yö toistetaan. Pikku hiljaa hyvä tulee varmasti tässäkin asiassa... katsotaan miten meidän käy. Vaikea uskoa, että se vaan loppuu yhtäkkiä itsestään.

No väsymyksestä johtuen taidankin tästä painua sohvalle, vaikka sitä ei tuossa "yleensä käytän aikaani johonkin seuraavista" listauksesta löydykään. Tämä on ansaittu poikkeus ja kerkesinpä jopa pitkään aikaan kirjoittaa tännekin. Kivaa loppuviikkoa! :)

Pelko

Sain tänään kirjeen Kuopion yliopistolliselta sairaalta. En halunnut avata kirjettä, vaikka tiesin, että siellä ei luultavasti ole kuin lasku tai mahdollinen ajanvaraus. Ja niinhän siellä oli. Kirjeessä luki, että leikkaava lääkäri x.x soittaa sinulle x.x.2017 kello 9-16 välisenä aikana.

Näitä kirjeitä en ole innolla avaamassa.

Onpa kiva odotella tuota lääkärin soittoa melkein kahden kuukauden päähän ja siihen asti taas pelätä, että mitähän sieltä tulee. Mielikuvitus on lähtenyt jo hyvälle laukalle. Mulle ainakin olisi parempi, että lääkäri vaan soittaisi, sillon millon sille sopii eikä olisi mitään soittoaikoja ilmoitettuna. Tottakai ymmärrän, että mun pitäisi sitten päivystää puhelimen äärellä 24/7 ja lääkäreillä ei ole ylimääräistä aikaa tuhlattavaksi, mutta silti. Ei ainakaan sillä tavalla, että kirje tulee 2 kuukautta etukäteen.

Pelkään nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin. Pelko koskee eniten sitä, että kasvain aivoissani, jota kukaan ei ole tunnistanut, on jossakin vaiheessa vaaraksi minulle. Pelkään etten näkisi enää koskaan perhettäni, ystäviäni ja muitakaan tuttuja. En usko, että tuo pelko hellittää koskaan. Pelko, jota tunnen on kokonaisvaltaista ja musertavaa. Se saa heikoksi ja hauraaksi. Pelko konkretisoituu aina niissä hetkissä, kun olen hoitavien lääkäreideni kanssa tekemisessä. Se muistuttaa siitä, että en ole täysin terve ja, että uhka on aina olemassa...

Kauheinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että ei koskaan tiedä mitä tuleman pitää. Minua tutkitaan ja tarkkaillaan jatkuvasti. Tutkimusten jälkeen kerrotaan aina tuloksia. Sama jatkuu uudelleen ja uudelleen. Joka kerta on mahdollista, että uutiset ovat hyviä tai huonoja. Ja se, että ne voi olla huonoja on jotain niin hirveää. Ajatuskin siitä vetää ihan voimattomaksi, mitä jos...

Ja tänään olenkin melko syvissä vesissä, koska sain huonoja uutisia. Endokrinologi soitti ja ilmoitti, että yhtä lääkeannostani joudutaan nostamaan. Arvot ovat menneet huonompaan suuntaan ja ei auta, kun kokeilla lääkeannoksen lisäämistä. Toivotaan, että se auttaa ja saa aikaan positiivisen muutoksen. Puhelun aikana hän vielä kyseli, että onko esiintynyt vapinaa, rytmihäiriöitä tai hikoontumista. Mitä kysymyksiä ne oikein oli? Hirvittää ja pelottaa. Ei ole onneksi ollut esiintynyt mitään noista.  

Pelottavaa on sekin, että näistä lääkkeiden vaikutuksista ei koskaan tiedä... Sivuvaikutuksia tulee väistämättä. Toivottavasti tämän yhden lääkkeen lisääminen ei aiheuta mitään suuria oireita minulle. Omasta mielestä olo on tuntunut ihan hyvältä, mutta arvot kertovat toista... Sekin on pelottavaa, että en huomaa kehoni viestejä :( 

Olen aina ollut taistelija ja olen edelleen. En anna herkästi periksi. Toivon niin tajuttomasti, että päässäni ei ole tapahtunut mitään muutoksia huonompaan suuntaan. Joka hetki minussa on se pieni pelko, että sinne jäänyt pala kasvainta onkin lähtenyt uusiutumaan ja kasvamaan. Sekin, että nuo arvot ovat lähteneet huonontumaan tuon yhden hormonin osalta on huolestuttavaa ja saa pelkoa vieläkin suuremmaksi.

Täytynee soittaa kohta puoliin lääkäri tuttavalleni ja kertoa tilanteesta. Sen avulla saan mieleni rauhoittumaan ja purkamaan näitä tunnon tuskia. Nyt sain tännekin kirjoitettua näitä ahdistavia juttuja pois mielestä ja helpotti heti. Pelko ja huolet pois. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Kaikkea hyvää toivon kaikille <3

Mitä opin matkustamisesta vauvan kanssa?

10 päivän mittainen reissu on ohi ja ollaan palattu kotiin. Tuo reissu oli ainakin minulle juuri sitä mitä kaipasin. Sai nukkua mihin aikaan tahansa, sai istua valmiiseen ruokapöytään, sai hiihtää, sai löhötä, sai viettää aikaa perheen kanssa, sai unohtaa arjen murheet, sai olla täydessä uutispimennossa. Tässä vain muutamia mainitakseni.

On sanomattakin selvää, että 10 päivän aikana sattui ja tapahtui. Täytyy myöntää, että joitain asioita tulen ensi kerralla tekemään toisin. Kaikkea ei voi tietenkään suunnitella ja tietää etukäteen, mutta valmistautua kyllä voi. Olen varma, että opin ensi kerralla olemaan vieläkin tarkempi muutamissa jutuissa.

Perjantai-iltana me oltiin matkustamassa yöjunalla Lappiin, jonka tarkoitus oli lähteä 23.56 Tampereen asemalta. Kaikki meni hienosti siihen asti, kunnes olimme saapuneet rautatieasemalla 23 aikoihin. Tyttö heräsi pätkittäisiltä "yöuniltaan" ja ihmetteli, että miksi hän ei ole kotona nukkumassa. Minä lohdutin ja selitin hänelle, että kohta päästään junaan nukkumaan. Sillä hetkellä lävähtikin isolle junascreenille ennalta-arvaamaton takaisku. Juna oli yli 2 tuntia myöhässä. 

Ollaan joka vuosi menty vastaavalla yöjunalla Kolariin ja kertaakaan meidän historiassa se juna ei ole ollut myöhässä. Myöhästyminen oli tosi raskas juttu niin minulle kuin kovin väsyneelle tytöllekin. Tuntui, että ne sekunnit, minuutit ja tunnit siellä odotusaulassa kesti ikuisuuden. Junaan päästiin vasta keskellä yötä, puoli 2 aikoihin. Siellä tyttö onneksi rauhoittui ja nukahti yöunilleen. Siihen asti kaikki oli kyllä melkoista taistelua. Kaiken lisäksi juuri tällä matkalla tytöllä oli ensimmäistä kertaa ikinä flunssa, nenä vuosi ja yskitti. Sekin vaikutti ja vaikeutti hänen oloaan. Tultiin siihen lopputulokseen, että jatkossa meidän juttu on ehdottomasti päivällä matkustaminen. Emme siis halua enää yöjunaan, ainakaan 7 kuukautisen kanssa. 

No sitten toinen asia, josta otin opikseni. Ensinnäkin työni puolesta olen tottunut järjestelemään ja organisoimaan asioita kunnolla etukäteen. Teinkin kattavan Excel-taulukon silmällä pitäen tytön matkalle tarvittavia asioita. Listasin kuinka paljon ja mitä kaikkia ruokatarvikkeita, vaippoja, harsoja, bodyja yms. tarvitaan. Laskelmat ja listaukseni meni ruokapuolessa sopivasti (hieman yläkanttiin), mutta bodyissa ja vaipoissa olinkin arvioinut liian niukasti. Bodyt eivät olleet kuitenkaan ongelma, mutta vaipat osoittautuivatkin suuremmaksi päänvaivaksi.  

Yövyimme siis hotellissa, joka sijaitsi n. 200 kilometriä Kolarin asemalta. Olemme joka vuosi olleet samassa paikassa ja tiesin, että sieltä lähistöltä löytyy kyläkauppa, josta saadaan tarvittaessa ostettua lisää tavaraa. Vaippojen lähestyessä loppua lähdettiinkin ostoksille. Kaupassa pyöriessä en nähnyt vaipan vaippaa. Kävi ilmi, että koko kylässä ei ollut yhtään vauvaa ja näin ollen ei heilläkään ollut vaippoja myynnissä. Lähin kauppa oli yli 70 kilometrin päässä. Siinä vaiheessa olin kyllä vähällä repiä pelihousuni.

No onneksi asioilla on tapana järjestyä ja avulias hotellin henkilökunta soitti meidän takiamme pari puhelua. Heidän tuttavat pystyivät tuomaan hotellille tullessaan meille vaippapaketin. Luojan kiitos.

Suurimmista takaiskuista selvittiin kuin selvittiin ja niistä otettiin opiksi. Ensi kerralla osaan ainakin tuplata (ellen triplata) vaippojen määrän. Ja mikä parasta, tyttöä ei ainakaan nämä minun kömmähdykset häirinneet, vaan sen sijaan hän päätti opetella matkalla paljon uusia juttuja. Tällä hetkellä muodissa on konttaus ja kiipeily. Luulen, että en tule hetkeen unohtamaan, miten ja missä konttaus ja kiipeily saivat alkunsa. :)

Stressitasot on tällä hetkellä matalammalla, sillä olen saanut viimeisetkin matkalaukut purettua ja pyykkivuoret pestyä. Olen hetken kerennyt hengähtää ja kohta alkaa sama rumba alusta. Seuraavana Excel-taulukointia ja pakkaamista kesää ajatellen. Tällaista se on. Stressikäyrä lähtee mukavasti uudelleen nousuun. 

Kivaa ja stressitöntä alkanutta viikkoa! 

Kesäkoti

En ole tainnut vielä tänne mainita, että ollaan kesäksi muuttamassa miehen urheilu-uran vuoksi etelä-suomeen. Mielenkiinnolla odotan, miten pienen vauvan kanssa tämä muuttoruljanssi sujuu ja ennen kaikkea, miten me viihdytään muualla kuin omassa kodissa. Täältä ei millään raaskisi lähteä pois.

Meillä on tarkoituksena jättää suurin osa kalusteista ja tavaroista tänne. Yritetään ottaa mukaan vain kaikki "pakollinen". Mukaan tulevien tavaroiden valitseminen täytyy varmaan jo kohta puoliin aloitella, koska toukokuu ja muutto tulevat yllättävän nopeasti. Vauvan kanssa pakkaaminen ei ole enää ihan yksinkertaista. Parempi tehdä pieniä juttuja pikkuhiljaa, jotta saa kaiken oleellisen mukaan.

Tulee ikävä tätä kotia <3
Onneksi kuitenkin tärkeimmät tulee mukana.

Ei olla vielä täysin päätetty, että otetaanko mm. syöttötuoli, vauvan pinnasänky ja omat sängyt mukaan. Mulle ainakin oma sänky olis ihan ykkösjuttu. Siinä on niin paras nukkua. Sänkyjen kuskaaminen ei kuitenkaan ole helppo homma. Ne pitää suojata tosi hyvin ja kuskata mielellään sateettomassa säässä peräkärryllä. Täytyy katsoa ja tunnustella millaiset sängyt tulevassa vuokra-asunnossa on ja tehdä päätös sitten sen mukaan. Lisäksi noiden pinnasängyn ja syöttötuolinkin kohtalo selviää, kun tiedetään mihin ollaan menossa ja mitä tavaroita siellä mahtaa olla.

Ollaan saatu tähän nykyiseen kotiin kesän ajaksi vuokralaiset. Oli tosi hyvä säkä, että meidän tutun tutut tarvitsivat väliaikaista asuntoa juuri tuohon samaan ajankohtaan. Meille on tärkeää, että tiedetään ja tunnetaan jotakin kautta ne, jotka tässä asuu. Voidaan sitten luottavaisin mielin lähteä täältä ja antaa heidän asua täällä kaikessa rauhassa.

No sitten asiasta toiseen. Tässä on aikalailla riittänyt menoa ja meininkiä viime päivinä. Mies oli joukkueensa kanssa ulkomailla ja minä olin sen aikaa tytön kanssa mummulassa. Maanantaista lähtien ollaan taas vietelty "rauhaisaa" aikaa kotosalla. Rauhaisalla tarkoitan sitä, että ei ole ollut mitään suurempia menoja suuniteltuna. Tyttö tosin liikkuu jo ympäri kämppää niin hurjaa vauhtia, että siitä on rauhallisuus kaukana.

Huomenna tuo mainitsemani rauhaisa kotona olo vaihtuu aktiiviseen lomailuun. Ollaan lähdössä viikoksi hiihtelemään Lappiin  ja nauttimaan sen upeasta luonnosta. Ainoa ikävä takaisku matkaa ajatellen on se, että mies on tullut kipeäksi. Tällä hetkellä minustakin tuntuu, että voimat alkavat huveta, kurkku on kipeä ja nenäkin alkaa olla tukossa. Toivotaan, että saan tämän flunssan alun selätettyä ja minä en tule kipeäksi. Täytyy pitää myös käsiä ristissä ettei tuo pikkuinen saa tartuntaa. No reissuun lähdetään jokatapauksessa, ollaan sitten kipeitä tai ei.

Todennäköistä on, että matkan aikana en kirjoittele tänne ollenkaan. Instagramiin sen sijaan laitan kuvia, kuinka meillä siellä pohjoisessa sujuu. Laitahan minut seurantaan: kauniskatse :)

Kivaa tulevaa viikonloppua kaikille siellä ruudun toisessa päässä!