Kadonneen kunnon jäljillä

Viime päivinä minun on ollut hankala löytää kokonaisvaltaista hyvää oloa ja tyytyväisyyttä itseeni. Sellaista tiettyä balanssia kehon ja mielen välillä. Luulen, että tiedän mistä se johtuu ja näin ollen aionkin lähteä sitä etsimään.

Olen jo vähän aikaa laiminlyönyt itselleni yhtä tärkeää ja suurta elämäni osa-aluetta, urheilua. Olen tottunut liikkumaan tavoitteellisesti melkeinpä koko ikäni. Pikku hiljaa tapahtunut muutos siihen, että en käykään enää lähes päivittäin kuntosalilla tai juoksemassa, on alkanut tuntua yllättävän suurelta. Sitä huomaa, että kaipaa näitä juttuja elämäänsä takaisin.

Olen yrittänyt selittää itselleni, että olen ollut "tauolla". En tiedä tarkkaan, että miksi, mutta syystä tai toisesta ei ole ollut jaksamista viikottaiseen aktiiviseen elämäntyyliin. Luultavasti puhdasta laiskuutta. Tämä on ollut minulle uudehko ilmiö, koska yleensä urheilen, vaikka kuinka väsyttäisi tai laiskottaisi. Tiedän, että vaikka väsyneenä lähtee liikkeelle, tulee paljon paremmalla mielellä takaisin. Näemmä nyt laiskuuteni on alkanut kasautua ja sen myötä kuntokin on kadonnut. Ei ole tehnyt mieli lähteä edes mihinkään... Outoa.

Olen ollut meistä vanhemmista se, joka viettää aikaa tytön kanssa huomattavasti enemmän. Miehellä on oma aktiivinen urheilu-uransa ja tottakai hänen treenit menevät heittämällä omieni edelle. Nyt hän on tosin "kesälomalla" töistä, mutta urheilu vie suurimman osan ajasta ja työstähän sekin käy. Usein olenkin miettinyt, että haluanko hyödyntää ne yhteiset hetket mieheni kanssa, kun vauva nukkuu, lähtemällä salille tai lenkille? Enpä ole montaa kertaa valinnut kumpaakaan noista. Yksinkertaisesti helpompaa on ollut heittäytyä vain pitkäkseen ja nauttia olosta toisen kanssa. Tärkeää tietysti sekin.

Olen päässyt silloin tällöin käymään jumpassa, kävelyllä tms. Sanoisin, että noin yksi tai kaksi kertaa viikossa. En ole valittanut vähäisestä määrästä tai vaatinut enempää, koska olen ollut tyytyväinen ja nauttinut niistä hetkistä, jotka minulle on suotu. Nyt kuitenkin tarvitsen lisää urheilua elämääni. Tauko on tehnyt tehtävänsä, koska tunnen ja tiedän, että haluan säännöllisyyttä ja sen myötä tuloksia. Itseäni varten.

Tytön kanssa olo on kiehtovaa ja intensiivistä ja sitä en halua missään nimessä laiminlyödä tai vähentää. Tämän kaiken rinnalle yritänkin alkaa toteuttaa itseäni kuitenkin enemmän kuin aiemmin. Kesäkuun missioni onkin siis selvillä: kuntoilua kotosalla, kuntoilua salilla ja kuntoilua ulkoilemalla. Jotakin näistä kolmesta aion harrastaa ainakin kolme kertaa viikossa tunnin ajan koko kesäkuun.

Yrittänyttä ei laiteta... :)

Katsotaan millä mielin ja millä kunnolla sitä ollaan sitten tämän kuun lopulla. Oma ohjelmani "Kadonneen kunnon jäljillä" alkaa täysillä huomenna :) Wish me luck!

Kun oma lapsi sairastaa...

Viime viikko oli poikkeuksellinen ja minulle ensimmäinen laatuaan. Tyttö oli minun mittapuuni mukaan ensimmäistä kertaa kunnolla kipeänä. Hänellä on aiemmin ollut muutaman kerran lämpöä ja nuhaa, mutta kunnon flunssaa (pitkäkestoista sellaista) en ollut vielä kokenut. Nyt hänelle sitten iski sellainen.

Kun oma lapsi sairastaa tekisi mieli ottaa häneltä kaikki kivut pois. Kun seuraa vierestä kuinka toisella on monta päivää putkeen kova yskä ja nuha on siinä hankala pysyä itse tyynen rauhallisena vieressä. Iltaisin oli haastavimmat hetket. Soitin yhtenä iltana useaan otteeseen äidilleni, että pitäisikö nyt mennä lääkäriin näyttäytymään. Tuntui siltä, ettei yskästä meinannut tulla loppua ja se teki niin kipeää hänelle (ja minulle!). Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvinnut lähteä lääkäriin asti vaan saimme kivut ja yskät selätettyä kotikonstein. Imuniistimestä oli meille ainakin apua, se ei ollut mukava operaatio tehdä, mutta vaikutti siltä, että se helpotti tytön tukkoisuutta selkeästi.

Ensimmäisenä iltana kun tyttö oli kipeä ajattelin, että olen valmis huolehtimaan hänestä koko yön ja pitämään häntä tarvittaessa sylissä koko ajan. Oli kuitenkin lohdullista huomata, että vaikka häntä selkeästi sattui, hän osasi jossakin vaiheessa nukahtaa syliini kunnolla. Saimme mieheni kanssa hänet siirrettyä ja peiteltyä omaan sänkyyn, jossa hän nukkuikin aamutunneille asti. Näin ollen pääsin itsekin kömpimään omaan sänkyyni ja sain kai edes vähän nukuttua siinä sekavassa olotilassa.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme.. <3

Kun oma lapsi sairastaa tuntuu kuin olisi itsekin kipeä, vaikka itsellä ei olisikaan mitään. Niin lohdutonta on katsoa sitä pientä toipilasta. On kurjaa, kun hänelle ei ruoka maistu eikä voimia riitä leikkimiseenkään. Toinen on täysin väsynyt. Kumpa niinä hetkinä osaisi tehdä tai sanoa jotain mikä helpottaisi hänen oloaan. Yritin pitää tyttöä sylissä niin paljon kuin mahdollista ja huomasin, että lauloin ja hyräilin karhunpoika sairastaa kappaletta yhä uudestaan ja uudestaan. Toivottavasti siitä oli jotain apua.

Onneksi tämä flunssa on nyt selätetty ja enää ei tarvitse murehtia koko aikaa toisen voinnin puolesta. Näitä tulee varmasti jatkossakin ja ehkä silloin osaan itsekin olla vähemmän "kipeä". Tyttö oli kuitenkin tilanteet huomioiden todella reipas, vaikka ikävän pöpön saikin. Minä itse olin tuon viikon jälkeen aivan puhki. Onneksi sain ladattua akkuja viikonloppuna ja eilen sain myös ansaitun vapaapäivän ja pääsin ystäväni luokse Helsinkiin. Kaikilla on taas hyvää oloa ja jaksamista uuteen viikkoon. Sitä toivotan teille muillekin! :)

Työt kutsuu

Kuten otsikosta näkyy, niin päätös on tehty ja olen palaamassa syksyllä töihin. Kirjoitin aiemmin, kuinka vaikealta tämän päätöksen tekeminen tuntui. Asia tuntuu edelleen vaikealta ja pahalta, mutta tämä ratkaisu oli tehtävä. Pikkuhiljaa onkin varmasti hyvä alkaa valmistautua tähän muutokseen henkisesti. Suoraan sanottuna töihinpaluu pelottaa ja hirvittää. Kuinka osaan olla päivät erossa tytöstä? Kuinka osaan vuoden tauon jälkeen olla taas töissä ja työkavereiden kanssa? Oma lisäjännitys ja pelko tulee varmasti myös siitä, että työpaikka, johon olen palaamassa, on minulle täysin uusi ja tuntematon.

En ole ollut paljoa erossa tyttärestäni. Pisin aika, jonka olen ollut poissa taitaa olla siinä 4-6 tunnin välimaastossa. Useimmat poissaoloni ovat ajoittuneet tytön päiväuniaikaan. Muistaakseni vain yhden kerran olen ollut kokonaisen yön eri rakennuksessa, tosin 500 metrin päässä silloinkin. Ja olinhan alkuaikoina viikon poissa leikkaukseni takia, mutta sitä en jotenkin haluaisi laskea tähän mukaan.

On oikeasti kamala ajatus, että joudun yhtäkkiä olla päivät poissa kotoa ja erossa tytöstä. Ainoa asia, joka mieltäni hieman helpottaa on se, että tiedän tytön olevan 'hyvissä käsissä'. Tällä hetkellä ajatuksena on, että mieheni jää tytön kanssa kotiin. Olen kovin mielissäni tästä ajatuksesta, sillä mieheni itse oma-aloitteisesti ehdotti sitä. Olemme molemmat samaa mieltä siitä, että koti on meidän tytölle ehdottomasti paras paikka jatkaa kasvua ja kehitystä. Joillekin perheille ja lapsille päivähoito on varmasti hyvä/oikea ratkaisu, mutta meistä se ei tuntunut alle vuoden ikäiselle tyttärellemme oikealta paikalta. Tosin on hyvin todennäköistä, että tyttö kehittyy ja kasvaa kolmen kuukauden sisällä ja tilanne näyttäytyy silloin aivan eri valossa. Nyt mennään kuitenkin tällä suunnitelmalla; minä palaan työelämään ja mieheni jää koti-isäksi.

Tytön kanssa kotona oleminen on ollut kiistatta elämäni parasta aikaa. Oman lapsen syntymä, sekä lapsen kehityksen ja kasvun seuraaminen ovat olleet monin eritavoin mullistavia asioita. Kaikkeen tähän kotona oloon ja äidiksi kasvamiseen on sisältynyt paljon iloa ja onnea, mutta myös tuskaa ja hikeä. Ajoittain ollut todella haastavaa ja rankkaa. Kuitenkaan tällaista kasvua ja oppia ihmisenä ei pysty saamaan mistään muualta. Tätä ei voi verrata mihinkään muuhun.

"Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa"

Tuntuu kurjalta ja ikävältä, että kohta tämä päivittäinen kotona olo tytön kanssa tulee päätökseen. Tiedän, että minulla tulee olemaan valtava ikävä häntä. Haluankin ottaa näistä hetkistä kaiken ilon irti. Välillä on vaikeaa ja välillä helpompaa. On silti hyvä pitää kirkkaana mielessä, kuinka ainutlaatuista ja hienoa aikaa tämä kotona olo pienen lapsen kanssa on. Haluan taltioida sen ikuisiksi ajoiksi mieleeni ja sydämeeni. <3

8kk nukutus ja uni

Viime viikot (tai paremminkin ehkä jo koko viime kuukausi) ovat olleet haipakkaa tytön yöunille menon osalta. Tyttö nukkuu yöt edelleen hyvin 1 tai 2 herätyksellä, mutta itse nukkumaanmeno on ollut mystistä touhua.

Tytöllä on pitkin päivää kova vauhti päällä. Hän on lähiaikoina oppinut nousemaan tukea vasten ja jopa tulemaan sieltä siististi alas. Nykyään hän kurottaa aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Lisäksi hän liikkuu muutamia askelia edes ja taas sekä sivulle (samalla tietysti pitää kiinni jostakin). Kaksi hammastakin näkyy jo hienosti alhaalla.

Päiväunien jälkeen oikeastaan ainoa rauhallinen hetki on silloin, kun me syödään. Sitten tyttö alkaa taas temmeltää oikein olan takaa. Ja enää en ihmettele, että miksi hän on melkein jo kahden tunnin päästä ihan puhki ja väsynyt. Olenkin tämän vuoksi yrittänyt lisätä päivään ja erityisesti iltaan yhä enemmän ja enemmän myös rauhallisia hetkiä. Kauaa hän ei kuitenkaan malta olla sylissä lukemassa esim. kirjaa tai katsomassa piirrettyjä.

Viime iltoina ollaankin ratkaistu tämä ongelma lähtemällä ulos tyttö kantorepussa tai vaunuissa. Tässä samalla on meille vanhemmille tullut uusi harrastus, nimittäin jäätelöiden syöminen. Joka ilta ollaan syöty eri jäätelöitä eri paikoissa. Ja jos ei olla jostain syystä päästy kioskille tai ostoskeskukseen, niin sitten jäätelö on otettu pakasteesta sohvalle syötäväksi.

ÄssäMix :)

Ollaan päivittäin pyritty menemään melko samoihin aikoihin päiväunille ja iltaisin nukkumaan, mutta käytännössä se ei ole tietenkään onnistunut. Näin suurinpiirtein:
Aamu-unet 10.00-11.30
Iltapäiväunet 14.30-16.00
Yöunet 20.00-07.00

Iltaisin tyttö saa iltamaidon ja sen jälkeen häntä hyssytellään sängyssä sylissä. Samalla hän laulaa omaa unilauluaan. Kun tyttö pikkuhiljaa alkaa nukahtaa annetaan hänen vielä hetken olla sylissä. Sen jälkeen hänet siirretään omaan sänkyyn. Ja mitä sitten tapahtuu... 5 sekuntia ja tyttö avaa silmänsä kuin salama kirkkaalta taivaalta, kääntyy hurjalla vauhdilla mahalleen, siitä kontalleen ja siitä sitten reunoja pitkin seisomaan. Ja tätä jatkuu ja jatkuu. Eilen tein ehkä 10 kertaa nukutuksen ja sitten siirron ja joka kerta sama homma. Yhdestoistakerta taisi olla se onnistunut ja sen jälkeen hän jäi kuin jäikin nukkumaan.

Yhtenä iltana testasin mitä tapahtuu, jos annan hänen peuhata sängyssä itsekseen. Hän vaan peuhasi ja peuhasi ja mitä kauemmin hän sai peuhata, sitä vaikeampaa häntä oli saada nukahtamaan. Kyseisenä iltana nukutus venyi melkein 23 asti ja jouduttiin turvautumaan jopa autolla ajeluun.

En olisi kuuna päivänä ajatellut, että nukutus/nukkumaanmeno voi olla näin haastavaa. Unikouluakaan ei ole vielä aloitettu, koska luin jostain, että muutto on yksi iso muutos, jolloin unikoulua ei ole suositeltavaa aloittaa. Täytyy tässä rauhassa kuulostella ja katsoa miten tilanne etenee. Tuntuu, että tulee vaiheita vaiheiden jälkeen.

Loppujen lopuksi tässä unijutussakin helpottavaa on se, että kyllä se uni sieltä joskus kuitenkin tulee. Viime päivinä on ehkä jopa pientä parannusta näkynyt, koska jos "nukkumaan" ollaan menty puoli kahdeksan on tyttö jo kahdeksan aikaan simahtanut. Tosin joka kerta, kun itse saapuu viereiseen sänkyyn 10 aikoihin nukkumaan on tyttö siellä mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Veikkaan, että melkoinen unissakävelijä on tästä tapauksessa tulossa. Kyllä ne uudet taidot vaan tulee sinne uniinkin.

Muuton ihanuus ja kamaluus

Eilen vihdoin muutettiin meidän kesäkotiin. Lähdettiin jo viime perjantaina muuttokuorman kanssa liikkeelle, mutta ei tultu suoraan asunnolle vaan päätettiin, että majoitutaan pariksi yöksi minun vanhempien luokse. Ja hyvä päätös olikin. Juhlittiin vappua perheen kesken hyvän ruoan kera. Tytön ensimmäinen vappu oli ikimuistoinen ainakin minulle. Hän sai ihka oman vappupallon. Sitä aitoa iloa oli niin kaunista katsella.

No mitä tähän muuttoon tulee, niin täytyy rehellisesti myöntää, että on ollut kovin raskas ponnistus. Luulen, että myös muille perheenjäsenille. Jotain kertoo ehkä sekin, että tyttö nukkui viime yönä pisimmät unet, kuin koskaan aikaisemmin. Hän nukahti pitkän päivän jälkeen 10 illalla ja heräsi vasta vartin yli kuusi aamulla. Aika hienosti, vaikka nukkumaanmeno oli selkeästi myöhemmin kuin normaalisti. Saa nähdä oliko tämä ensimmäinen ja viimeinen kerta, vai tuleeko tästä tapa.

Sisustustaulu oli täällä kesäasunnossa jo valmiina :)

Tässä muuttaessa on taas muistunut mieleen, kuinka ihanaa ja kamalaa tämä samanaikaisesti on. Listasin tähän muutamia juttuja, joista oon ollut onneni kukkuloilla ja sit melkeinpä heti sen jälkeen totaalisen musertunut.

Ihanaa: 

- Koti on puhdas ja siivottu meitä varten

- Pääsee laittamaan tavaroita paikoilleen ja sisustamaan

- Kaikki turha krääsä on poissa

- Vaihtelu virkistää ja tajuaa kuinka ihana koti meillä on täällä ja myös Jyväskylässä 

- Hoitoapua ja lapsuuden ystäviä on lähellä

Kamalaa 

- Jyväskylän ystävät on kaukana poissa :(
- Pakata tavaroita ympäri ämpäri "kiireessä"

- Kantaa tavaroita edes takas ja ei edes muista missä on särkyvää ja missä ei (onneksi ei mikään mennyt rikki)

- Yrittää pysyä kärryillä mitä tavaroita on laittanut mihinkin. Saa etsiä joka paikasta ja kun yrittää etsiä jotain yhtä tiettyä tavaraa menee ikuisuus, kun ei muista mihin sen laittoi...

- Yrittää muistaa ostaa kaikki tarpeelliset keittiöjutut: mausteet, jauhot, talouspaperit yms. Ja sit kun luulee, että on jo ostanut kaiken oleellisen huomaa, että ei oo suodatinpusseja eikä kahvia. 

- Joutuu tehdä ruokaostokset itselle tuntemattomassa kaupassa 

Siinähän niitä nyt oli, alko mennä jo överiksi... mut jännästi sitä huomaa arvostavansa tuttua ja turvallista kauppaa, jossa tuli käytyä Jyväskylässä melkein päivittäin. Kolikolla on kääntöpuolensa. Onneksi tärkeimmät asiat kuitenkin mukana. Oma perhe. Perhe tekee kodin. 

Ihanaa kotoisaa loppuviikkoa!