Meidän arki

Tuntuu oudolta avata tämä blogi ja aloittaa kirjoittaminen. Itseasiasssa tänään on vierähtänyt tasan kolme kuukautta viime kirjoituksesta. Tuona aikana on tapahtunut hurjasti asioita, joista voisi kirjoittaa sivu tolkulla. Pyrinkin tässä kirjoituksessa lyhyesti päivittämään meidän perheen tärkeimmät kuulumiset. Tohinaa on riittänyt ja riittää edelleenkin tässä "uudessa arjessa".

Elokuun alussa muutin takaisin Jyväskylän kotiin töideni alkamisen vuoksi. Muistan, kuinka järkyttävältä ja kaukaiselta se tuntui. Alkukankeuksista huolimatta kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Työympäristö on viihtyisä ja työkaverit huippuja. Nämä yhdessä ovatkin tehneet jokapäiväisen töihin lähdön mielekkääksi. Pidän työstäni (ehkä jopa enemmän kuin ennen) ja tykkään niistä ihmisistä ympärilläni. Olen erittäin onnellinen saadessani kuulua tällaiseen työympäristöön, jossa jokainen voi olla sellainen kuin on. Entinen työpaikkani oli tässä suhteessa hyvin samankaltainen, turhaan pelkäsin ettei sellaista olisi muualla.

Töihin paluun ohessa suurin huolenaiheeni oli se, että miten tyttäreni pärjää kotona jonkun muun kuin minun kanssa. Alkuvaiheessa mieheni työt jatkuivat vielä Hämeenlinnassa, joten jouduimme tekemään siksi ajaksi tytön hoidon suhteen erikoisjärjestelyjä; minun äiti tuli meille asumaan ja hoiti häntä päivisin kotonamme. Kaikkiaan tämä ajanjakso kesti vähän alle kuukauden ja tyttö vaikutti olevan tilanteeseen hyvinkin tyytyväinen. Olemme koko perhe edelleen äärimmäisen kiitollisia siitä mitä äitini teki meidän perheen hyväksi. Tuona aikana oli kertakaikkisen ihana huomata kuinka heidän suhde läheni entisestään. Joskus huomasin, että tyttö kiintyi äitiini jopa niin vahvasti, että itki enemmän hänen lähtiessä ovesta ulos kuin minun.

Elämää keinulaudalla 

Nyttemmin arki on muotoutunut omiin uomiinsa ja mieheni on tytön kanssa päivisin. Arki on omalla kohdallani kovin erilaista kuin aiemmin. Päivittäiset ruoanlaitot, siivoamiset, leikkihetket, vaunulenkit ja vaipanvaihdot ovat vaihtuneet työmatkoihin ja oman työn tekemiseen. Työmatkani on huomattavasti pidempi kuin aiemmin ja se onkin ainoa asia, joka tässä arjessa toisinaan tuntuu raskaalta. Pitkän työpäivän jälkeen on kuitenkin maailman parasta saapua kotiin ja nähdä vastassa se rakkain hymy mitä on olemassa. Mieheni on ollut loistava tuki ja turva kotona. Hän on ottanut oman roolinsa liikuttavan hyvin vastaan. Hän on paras koti-isä, minkä tiedän. En olisi ikinä voinut edes kuvitella, kuinka hyvin hän pärjää hommassaan. Ruoka on lähes poikkeuksetta valmiina odottamassa pöydässä ja pyykit kuivumassa. Ei voi kuin hattua nostaa. Ja hän on vielä ilmaissut nauttivansa tästä kaikesta. Arki on ihanaa ja onnellista. Juuri meidän näköistä.

Instagramin seuraajani saattoivat muuten huomata, että viime lauantaina oli eräs vuosipäivä. Nimittäin aivokasvaimen leikkauksestani oli kulunut vuosi. Tapahtuma, jota en olisi ikinä voinut uskoa omalle kohdalleni. Täytyy myöntää, että edelleen kaikki siihen liittyvä tuntuu epätodelliselta ja ikään kuin pahalta unelta, jota olen nähnyt. Ihme ja kumma, mutta kyseisen päivän aikana mieleni oli poikkeuksellinen tyyni ja rauhaisa. Valtavia tunnevyöryjä tuo vuosipäivä ei saanut aikaiseksi. Elämän kauneus ja kiitollisuus olivat päällimmäiset ajatukseni. Näillä kantavilla voimilla jatkan tätäkin päivää eteenpäin.

Saattaa hyvin olla, että blogin kirjoittaminen vähenee entisestään jatkossakin. Elämä on varsin onnellista ja se on juuri tässä ja nyt. Sen vuoksi keskitynkin siihen täysillä, koko sydämelläni. Sitä toivon Sinullekin!