Solmussa

Tämän hetken päällimmäinen fiilis: SOLMU. Tuntuu, että keho ja mieli ovat melkoisessa solmussa. Solmulla on onneksi useimmiten se ominaisuus, että sen saa tavalla tai toisella auki. Toivottavasti tämän kirjoituksen avulla saan ainakin tuota mielen solmua löystytettyä ellen jopa avattua...

Yhden ja ehkä kireimmän solmun aiheuttaa saamani kutsu vuosittaiseen magneettikuvaukseen. Kuvaus itsessään ei ole mitenkään pahimmasta päästä, mutta ne kaikki järjestelyt, jotta sinne itse kuvaukseen asti edes pääsee... Kuvauspäivän aamuna pitäis käydä myös verikokeissa. Sitten siitä viikon päähän on varattu lääkärin vastaanottoaika. Ja kaikki nämä tapahtuvat tietysti Jyväskylässä. 

Voin muuten kertoa, että ei ole helppo tehtävä saada itseään oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Varsinkaan nyt kun asuu täällä lähes 300 kilometrin päässä. Mies on joka tapauksessa töissä kiinni ja isovanhemmillakin omat menonsa. Minulle varattuja aikoja on turha yrittää siirtää, ne on silloin kun ne on. Näyttäisi siltä, että saan lähteä tytön kanssa pienille "retkille". Tämän ensimmäisen retken magneettikuvaukseen kruunaa vielä se, että ei voida kulkea autolla (joka todennäköisesti olisi kivuttomin ratkaisu?), koska labroja varten täytyy olla edelliset 24 tuntia ilman lääkkeitä. Ja sen tiedän, että kun olen 24 tuntia ilman lääkkeitä olen aivan puhki ja poikki ja väsynyt, etten jaksa tehdä yhtään mitään. Hyvä, jos pysyn edes pystyssä. Autolla ajamisesta ei tule siis yhtikäs mitään. Solmu on takuuvarmasti tiukalla tuolloin. Koska täytyy ennakoida niin meidän kannattaa varmaan lähteä jo kaksi vuorokautta etukäteen Jyväskylään. Ja sitten vaan pitää yrittää jaksaa huolehtia tytöstä parhaalla mahdollisella tavalla hieman heikoimmillakin voimilla. Onneksi on sentään ihanat naapurit, joilta voi tarvittaessa  pyytää apua. Ei vaan ole sekään helppo tehtävä tällaiselle ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään tilanteessa kuin tilanteessa.

No sitten se itse lääkärinvastaanottoaika. Olen oppinut näistä tapaamisista jo sen verran, että lääkäri tahtoo kuulla kuinka lääkkeiden annostelu on omalla kohdallani onnistunut. Tää on mulle jotenkin aina yhtä vaikea asia. En mä osaa tehdä määrättyihin annostuksiini minkäänlaisia muutoksia, vaikka pitäis. Ohjeeksi on annettu, että minun tulisi lisätä annosta silloin kun on enempi stressiä tms. Ja kertaakaan en ole tainnut lisätä annoksia? Kyllä se vaan niin on tässä lapsiarjessa ja työelämässä, että jokainen päivä on erilainen. Toinen päivä voi olla stressaavampi kuin toinen, mutta life is. En mä vaan yksinkertaisesti osaa tehdä yhden yhtä annoksen muutosta. Näillä mennään ja hyvin oon pärjännyt. Miksi hyvää pitäisi lähteä muuttamaan? Jaksan ja voin näillä annoksilla hyvin, sisälsi päivä sitten enemmän tai vähemmän äksöniä. Täytynee varmaan sanoa nää asiat just näin ja toivoa, että lääkärikin hyväksyy tämän elämäntyylini näiden suhteen...

Jos lääkkeiden annostuksissa ei ole vuoteen tapahtunut muutoksia niin, tytön kehityksessä ja muussa elämässä sitten on. Olen tainnut käydä tänne muutaman kerran raapustamassa jotakin ja ei kyllä ole aavistustakaan mitä on tullut silloin kerrottua. No kerrotaan tässä tällaisia tällä erää:

• Tyttö 1v 9kk puhua pälpättää kovalla temmolla. Enää ei meinaa saada suunvuoroa (ehkä ihan hyvä niin). Päivittäisessä sanavarastossa hänellä on reippaasti yli 20 sanaa, joista käytetyimmät: äiti, isä, kakka, pisu, ankka, auto, pate, enni (nukke), leipä, maito, ruokaa, nukkua, rekka, potta, koti, keinua ja LEIKKI 
• Leikkimistä tapahtuu koko ajan ja missä vaan ja useimmiten tytön omilla säännöillä. Tällä hetkellä nousussa ovat auto-, uima-, kauppa- ja ravintolaleikit niin sisällä kuin ulkona.
• Olimme toukokuun tytön kanssa kahdestaan, kun mies muutti jo silloin töiden perässä Etelä-Suomeen. Minä kävin päivät normaalisti töissä ja tyttö aloitti silloin päiväkodin. Päiväkoti taival kesti noin 10 päivää (ei onneksi sen enempää, koska äidille tämä oli selkeästi raskas koettelemus). Kahta ensimmäistä päivää lukuunottamatta päiväkotiin jättämistä edelsi tytön käsittämätön itkuhuuto. Onneksi itku kuitenkin loppui minun lähdettyä (kuulemani mukaan) ja päivät meni suht hienosti. Omissa silmissäni tyttö kasvoi ja oppi noina päivinä hurjasti uusia asioita. On meillä vaan niin ihana, reipas ja tomera tyttö. 
• Työrintamalla muutoksia: sain soiton ensimmäisestä työpaikastani ja pääsen sinne taas seuraavaksi vuodeksi töihin. Työmatkani lyhenee n. 100 kilometriä, ei huono ;) 
• Jos minun työpaikka muuttuu lähemmäksi, niin samoin käy myös tytön päiväkodille. Tyttö pääsi meidän haluamaan päiväkotiin aivan kotimme viereen. Parasta minusta tässä on se, että tytön leikkisät naapurikaverit ovat samassa päiväkodissa. Luulen, että pihasta tutut leikkikaverit tuovat turvaa myös uudelle päiväkotietapille. Naapurin lapset, kun ovat muodostuneet tytölle todella tärkeiksi ja niin äidillekin :)
• Kesän ajan osoitteemme on mieheni töiden vuoksi täällä Etelä-Suomessa. Hyvin ollaan sopeuduttu kesäkotiin, tosin suurin ja omasta mielestäni turhauttavin muutos on tapahtunut huonompaan suuntaan tytön nukkumisen osalta. Ennen niin hyvin yksin nukahtamaan oppinut tyttö kaipaa niin päivä- kuin yönilla viereensä "nukuttajaa". Toisinaan nämä nukutushetket ovat olleet minulle raskaita. Varmasti suurimpana syynä on ollut se, että jo pidemmän aikaa tämän suhteen olen päässyt niin helpolla ja saanut sekä miehen kanssa että yksin omaa aikaa. No nyt sitä on vähemmän. Pikkuhiljaa alan tottua tilanteeseen ja tämäkin solmu alkaa näyttää jo kauniimmalta. Tiedän, että tytön uni ei välttämättä tule ihan heti. Hänellä on silmin nähden suuri halu kertoa kaikki maailman asiat ennen nukkumaan menoa (nekin josta en mitään ymmärrä). Ja onhan se nyt ainutlaatuisen hienoa ja kaunista. Ei tätäkään tule kestämään ikuisesti.  

Näillä pienillä ja suurilla elämän solmuilla, niin hyvillä kuin huonoillakin, toivotan kaikille rentouttavaa Juhannusta ja mukavaa yhdessäoloa! 

Meidän arki

Tuntuu oudolta avata tämä blogi ja aloittaa kirjoittaminen. Itseasiasssa tänään on vierähtänyt tasan kolme kuukautta viime kirjoituksesta. Tuona aikana on tapahtunut hurjasti asioita, joista voisi kirjoittaa sivu tolkulla. Pyrinkin tässä kirjoituksessa lyhyesti päivittämään meidän perheen tärkeimmät kuulumiset. Tohinaa on riittänyt ja riittää edelleenkin tässä "uudessa arjessa".

Elokuun alussa muutin takaisin Jyväskylän kotiin töideni alkamisen vuoksi. Muistan, kuinka järkyttävältä ja kaukaiselta se tuntui. Alkukankeuksista huolimatta kaikki on mennyt yllättävän hyvin. Työympäristö on viihtyisä ja työkaverit huippuja. Nämä yhdessä ovatkin tehneet jokapäiväisen töihin lähdön mielekkääksi. Pidän työstäni (ehkä jopa enemmän kuin ennen) ja tykkään niistä ihmisistä ympärilläni. Olen erittäin onnellinen saadessani kuulua tällaiseen työympäristöön, jossa jokainen voi olla sellainen kuin on. Entinen työpaikkani oli tässä suhteessa hyvin samankaltainen, turhaan pelkäsin ettei sellaista olisi muualla.

Töihin paluun ohessa suurin huolenaiheeni oli se, että miten tyttäreni pärjää kotona jonkun muun kuin minun kanssa. Alkuvaiheessa mieheni työt jatkuivat vielä Hämeenlinnassa, joten jouduimme tekemään siksi ajaksi tytön hoidon suhteen erikoisjärjestelyjä; minun äiti tuli meille asumaan ja hoiti häntä päivisin kotonamme. Kaikkiaan tämä ajanjakso kesti vähän alle kuukauden ja tyttö vaikutti olevan tilanteeseen hyvinkin tyytyväinen. Olemme koko perhe edelleen äärimmäisen kiitollisia siitä mitä äitini teki meidän perheen hyväksi. Tuona aikana oli kertakaikkisen ihana huomata kuinka heidän suhde läheni entisestään. Joskus huomasin, että tyttö kiintyi äitiini jopa niin vahvasti, että itki enemmän hänen lähtiessä ovesta ulos kuin minun.

Elämää keinulaudalla 

Nyttemmin arki on muotoutunut omiin uomiinsa ja mieheni on tytön kanssa päivisin. Arki on omalla kohdallani kovin erilaista kuin aiemmin. Päivittäiset ruoanlaitot, siivoamiset, leikkihetket, vaunulenkit ja vaipanvaihdot ovat vaihtuneet työmatkoihin ja oman työn tekemiseen. Työmatkani on huomattavasti pidempi kuin aiemmin ja se onkin ainoa asia, joka tässä arjessa toisinaan tuntuu raskaalta. Pitkän työpäivän jälkeen on kuitenkin maailman parasta saapua kotiin ja nähdä vastassa se rakkain hymy mitä on olemassa. Mieheni on ollut loistava tuki ja turva kotona. Hän on ottanut oman roolinsa liikuttavan hyvin vastaan. Hän on paras koti-isä, minkä tiedän. En olisi ikinä voinut edes kuvitella, kuinka hyvin hän pärjää hommassaan. Ruoka on lähes poikkeuksetta valmiina odottamassa pöydässä ja pyykit kuivumassa. Ei voi kuin hattua nostaa. Ja hän on vielä ilmaissut nauttivansa tästä kaikesta. Arki on ihanaa ja onnellista. Juuri meidän näköistä.

Instagramin seuraajani saattoivat muuten huomata, että viime lauantaina oli eräs vuosipäivä. Nimittäin aivokasvaimen leikkauksestani oli kulunut vuosi. Tapahtuma, jota en olisi ikinä voinut uskoa omalle kohdalleni. Täytyy myöntää, että edelleen kaikki siihen liittyvä tuntuu epätodelliselta ja ikään kuin pahalta unelta, jota olen nähnyt. Ihme ja kumma, mutta kyseisen päivän aikana mieleni oli poikkeuksellinen tyyni ja rauhaisa. Valtavia tunnevyöryjä tuo vuosipäivä ei saanut aikaiseksi. Elämän kauneus ja kiitollisuus olivat päällimmäiset ajatukseni. Näillä kantavilla voimilla jatkan tätäkin päivää eteenpäin.

Saattaa hyvin olla, että blogin kirjoittaminen vähenee entisestään jatkossakin. Elämä on varsin onnellista ja se on juuri tässä ja nyt. Sen vuoksi keskitynkin siihen täysillä, koko sydämelläni. Sitä toivon Sinullekin!